kuva
KLOVHARU - SUOMENLAHDEN ULKOLUOTO

Klovharu on noin 6000–7000 neliömetrin laajuinen, atollinmuotoinen kivinen luoto Suomenlahden ulkosaaristossa. Saaren keskelle aikojen saatossa kaivertunut laguuni saa luodon näyttämään siltä kuin se olisi haljennut kahteen osaan. Kasvillisuutta Klovharulla ei juuri ole, mutta siellä täällä kallioiden lomassa pilkistelee rantakauraa, keto-orvokkia, mataraa ja violetinsävyistä rantakukkaa. Saaren ainoa puu, pihlaja, seurasi vuodesta toiseen saarelaisten elämää mökin vierustalta. Mökin edustalla viihtyi myös ruusupensas.


Kallioilla pesivät lokit ja tiirat, joiden oli vaikea sopeutua saaren uusiin asukkaisiin:


”Tottahan minä tiedän että merilinnut tulivat ensin! Niillä on vanhat rekisteröidyt reviirinsä, ties kuinka monen sukupolven ajalta, ja ilmiselvää on että ne vihaavat meitä, ne syöksähtelevät kohti nokka auki ja kirkuvat. Tiirat ovat pahimpia, varsinaisia sotureita, ja kohdistavat kakkansa tarkimmin. Nämä hohtavat valkeat vapauden ja taivaanrannan symbolit tekevät meidät kohta hulluiksi. Tooti ei voi tehdä grafiikkaa ilman sateenvarjoa, ja kun hän hyppää narua aamuisin se tulkitaan sodanjulistukseksi (mikä huvittaa minua). Me emme saa uida, emme laskea verkkoja, emme edes mennä veneelle, minua ei ole ikinä vihattu näin vakaumuksellisesti!”


Kesän alkaminen ja pääskysten saapuminen kuuluivat yhteen myös Klovharulla.


”Pääskyset tulivat, panivat toimeen suurenmoisen näytöksen, lensivät ilman halki kuin kirskuvat veitset, kiersivät tuvat kerran toisensa jälkeen suureksi ihastukseksi ja odotukseksi – ja olivat huiskis poissa lupaamatta yhtään mitään.

[ - - ] Pääskyset pesivät Hamin vanhoissa kesähatuissa ja houkuttavilla hyllyillä ja koloissa jotka Tooti oli naulannut räystään alle.”


Pitkin saarta oli myös haahkanpesiä, yksi haahkanaaras asusti monta kesää myös mökin edustan ruusupensaassa.


Ulkosaariston luodolla myrskyt olivat kouriintuntuvia ja ne huuhtoivat laiturit sekä muut piharakennelmat mennessään. Iän karttuessa kokemus myrskyävästä meriluonnosta muuttui:


”Ja viimeisenä kesänä tapahtui jotain anteeksiantamatonta; minä aloin pelätä merta. Suuret aallot eivät enää merkinneetkään seikkailua, vaan pelkkää pelkoa ja huolta veneen takia ja kaikkien muidenkin veneiden jotka liikkuivat vesillä huonolla säällä.


[ - - ] Tiesimme että nyt oli aika antaa mökki pois. Vakuutimme toisillemme että oli tyylikkäämpää irtautua ajoissa ennen kuin oli pakko, mutta se alkoi kuulostaa jankutukselta kun sen sanoi liian usein.”


[ - - ] Ettei siis koskaan enää kalastaisi. Ei enää koskaan heittäisi solkkuvettä mereen eikä olisi tarkkana sadevedestä, ei enää pelkäisi Victorian puolesta eikä kenenkään tarvitsisi pelätä minun puolestani! Hyvä.


- Otteet teoksesta Haru, eräs saari (1996).