Eva Konikoff

”Olet oikeassa, olen paras ystäväsi – ja tulen aina olemaan”, kirjoittaa Tove Jansson Eva Konikoffille joulukuussa 1947. Eva Konikoff oli muuttanut kuusi vuotta aiemmin Yhdysvaltoihin, mutta ystävyys jatkui kirjeiden välityksellä. Evassa oli jotakin erityistä, jota ei pidätellyt edes maantieteellinen etäisyys.

Tove Jansson ja Eva Konikoff (1908–1999) tutustuivat 1930-luvun lopulla – Evan 30-vuotissyntymäpäiviä juhlittiin Toven tuolloisessa ateljeessa – ja liikkuivat samoissa helsinkiläisissä taiteilijapiireissä. Tuohon joukkoon kuuluivat Sam Vanni ja Tapio Tapiovaara – molemmat tärkeitä hahmoja Tovelle niin työssä kuin rakkaudessakin – samoin kuin Ada Indursky, Rosa Linnala ja Eva Cederström. Janssonia ja Konikoffia yhdisti lisäksi tekstiili- ja sisustusalan yhtiö Kotiahkeruus, jossa Eva työskenteli ja jonne Tove teki yksittäisiä töitä. Mutta he viettivät aikaa myös Pellingin saaristossa, josta Hammarsten Janssonin perhe vuokrasi taloa kesäisin. Eräässä ensimmäisistä kirjeistään Evalle Tove muistelee haikeana ystävättären elämäniloista hahmoa: ”kaikkialla missä kuljen muistan että olit mukanamme samoilla paikoilla vuosi sitten. Ne olivat kaksi onnellisinta viikkoa jotka olen viettänyt Pellingissä!” (4.8.1941)

Eva Konikoff syntyi Helsingissä ja oli taustaltaan venäjänjuutalainen. Lapsuudessaan hän asui jonkin aikaa Novgorodissa erään sukulaisen luona, todennäköisesti vanhempien avioeron aikoihin vuonna 1916. Hänellä oli veli ja kaksi velipuolta, ja perhe asui Helsingissä. Eva Konikoff oli 33-vuotias, kun hän matkusti Suomesta Yhdysvaltoihin kesäkuun alussa vuonna 1941, vain viikkoja ennen jatkosodan syttymistä. Lähdön syistä kerrotaan kirjeissä niukasti, mutta poliittinen tilanne oli vaikea, ja jos mieli maailmalle, oli lähdettävä ennen rajojen sulkeutumista. ”Minä olen iloinen että selvisit täältä – sodan jälkeen täällä voi olla huolestuttavaa monellakin tavalla”, kirjoittaa Tove, kun ystävän ensimmäinen kirje Yhdysvalloista viimein saapuu. Eva Konikoff janosi vapautta ja etsi uusia suuntia elämälleen ja työlleen. Hän oli vapaa lintu ja halusi eteenpäin elämässään, kuvaili Tove Jansson ystäväänsä myöhemmin.

Eva Konikoff nousi maihin Bostonissa ja jatkoi matkaa setänsä Joseph Konickin luokse Philadelphiaan, jossa hän viipyi vajaat puoli vuotta. Hän halusi kuitenkin New Yorkiin, minne muutettuaan hän työskenteli jonkin aikaa erään Hansenin perheen lastenhoitajana Manhattanilla. Heinäkuussa 1942 hän oli taas muuttanut, mitä Tove Jansson kommentoi kirjeessään: ”Nyt sinulla on uusi osoite. Joka ei sano minulle muuta kuin että et enää hoida Hansenien muksuja…” (14.7.1942). Kyseisessä osoitteessa – 114 West 21st Street – Eva asui muutaman vuoden ajan, myöhemmin kotikatu oli West 22nd Street. Hän työskenteli eräässä muotiliikkeessä ompelijattarena, mikä on myös merkitty hänen ammatikseen maahanmuuttoasiakirjoissa. Vuoden 1945 tienoilla hän meni naimisiin Ramon Cordovan kanssa. Toven kirjeiden perusteella avioliitto vaikuttaa olleen aluksi onnellinen, mutta kolmen vuoden jälkeen puolisot erosivat. Eva asui New Yorkissa useita vuosia, mutta muutti 1960-luvun alussa Seattleen, jossa hänellä oli sukua.

Tove Jansson täytti 27 vuotta elokuussa 1941, pian Eva Konikoffin Yhdysvaltoihin lähdön jälkeen. Aiemmin samana vuonna Jansson oli alkanut työstää maalausta nimeltä ”Eva”. Maalauksen nainen istuu hajareisin, kämmenet päättäväisesti yhdessä, käsivarret reisiin nojaten; hän katsoo sivuun eikä poseeraa. Hän on pukeutunut alusmekkoon. Vapaa nainen – sellaisena Tove Jansson näkee ystävänsä. Vaikutelmaa vahvistaa se, että ystävätär on maalattu alusvaatteissa, ilman vaatteiden suojaa. Evan lähdettyä matkaan Tove maalaa taustan uusiksi ja muuttaa valoa. Maalaus oli näytteillä vain kerran (1942), ja jälkeenpäin Tove lähetti sen Evalle Yhdysvaltoihin.

Nuorelle taiteilijalle kuusi vuotta vanhempi ystävä edusti vapautta, voimaa ja tahdonlujuutta – myöhemmin Tove vertasi Evaa albatrossiin – ja kirjeissä hän palaa kerta toisensa jälkeen ystävyyden voimaan ja molemminpuoliseen suoruuteen, joka yhdistää heitä. Tove halusi kuvata Evaa sanoin ja kuvin, maalata hänet ja myös kirjoittaa hänestä – jälkimmäisen hän teki paljon myöhemmin novellissa ”Kirjeitä Konikovalle”, joka sisältyy teokseen Viesti. Valitut novellit 1971–1997 (1998, suomennos 1999).

Evalle lähetetyistä kirjeistä tuli Tove Janssonille tapa kirjoittaa itsestään ja elämästään, kaikkein sisimmistä ajatuksistaan. Kirjeistä muodostui eräänlainen päiväkirja, ”Konille” kirjoitettu – lempinimi, jota Tove usein käytti – niin että hänellä oli aina joku, ”jonka kanssa puhua”. Juuri tuo ilmaus toistuu kirjeissä yhä uudestaan, ja on selvää, että läheisyys ja luottamus oli kaikkein tärkeintä: ”niin se vain on että minä puhun kanssasi kaikista suurista iloista, kaikista tuskista, kaikista ajatuksista – kenenkään muun kanssa en osaa puhua niin kuin sinun kanssasi.” (14.8.1946). 1940-luvun lopulla Tove Jansson suunnitteli matkaa ystävänsä luo Yhdysvaltoihin, mutta tuo matka ei koskaan toteutunut.

Kirjeissään Eva Konikoffille Tove Jansson kirjoittaa haluavansa rohkeutta elää omaa elämäänsä. Hän puhuu taiteilijan identiteetin sekä sosiaalisen ja seksuaalisen identiteetin etsinnästä. Hän kirjoittaa rakkaussuhteistaan niin miehiin kuin naisiinkin, mutta valitessaan kahden naisen välisen  rakkauden ei hän saa ystävältään lainkaan tukea. Kun hän kertoo suunnitelmistaan siirtyä lopullisesti ”kummituspuolelle” – ”kummitus” oli Toven ja hänen ystäväpiirinsä käyttämä nimitys lesboista – tekee hän selväksi, että kyse on hänen omasta valinnastaan, ei kenenkään muun. Rehellisyys on ystävyyden perusta.

”Nyt luulen vihdoin tietäväni, mitä tahdon, ja koska ystävyytesi on minulle todella tärkeä ja perustuu pitkälti rehellisyyteen, haluan puhua asiasta kanssasi. Päätöstä en ole tehnyt, mutta olen vakuuttunut siitä että minulle aidoin ja onnellisin vaihtoehto on siirtyä kummituspuolelle. Olisi tyhmää jos sinä sen takia murehtisit. Itse olen oikein iloinen ja minulla on vahva aavistus vapaudesta ja rauhasta.” (28.2.1952)

Eva Konikoffin ystävyys merkitsi valtavan paljon nuorelle taidemaalarille ja kirjailijalle. Se muovasi myös Tove Janssonin käsitystä ystävyyden perimmäisestä merkityksestä: ”kun puhun sinun kanssasi, en ole koskaan yksin”, Tove kirjoittaa eräässä kirjeessään. Paljon myöhemmin kirjeiden pohjalta syntyi eräs kokoelman Viesti. Valitut novellit 1971–1997 (1998, suomennos 1999) viimeisistä novelleista, nimeltään yksinkertaisesti ”Kirjeitä Konikovalle”. Janssonin hahmotteli novellille myös muita nimiä, kuten ”Ystävyyden muotokuva”, ”Varhainen ystävyys”, ”Albatrossilleni” ja ”Juuri ennen sotaa”. Alun perin tarkoituksena oli kirjoittaa romaani, mutta materiaali osoittautui vaikeaksi työstää, ja sodasta – ajanjaksosta, jota Tove Jansson kutsui elämänsä vaikeimmaksi – kirjoittaminen tuntui mahdottomalta. Eräässä kirjeessään minulle Tove Jansson kuvailee: ”Olin ajatellut kirjaa talvisodasta, niin että taustalla olisi Evan rohkea uusi elämä Amerikassa, ja kuvituksena olisivat hänen upeat valokuvansa Harlemista, Manhattanilta. Sitten Helen Svensson [Tove Janssonin kustannustoimittaja] huomautti; entä jos siitä rustaisikin novellin?” (9.3.1998).