Vivica Bandler

01

Kielletyn rakkauden vuodenvaihde

Marraskuussa 1946 Tove Jansson rakastui ensi kertaa syvästi naiseen. Lyhyt romanssi oli intensiivinen ja intohimoinen, täynnä voimakkaita tunteita, jotka läpäisevät myös Toven ja Vivican väliset kirjeet. Rakkaus oli piilotettava, sillä maailma ei ollut valmis heille.

Marraskuussa 1946 Tove Jansson tapasi Vivica Bandlerin. Hän rakastui ensimmäistä kertaa toden teolla naiseen, ja kokemus mullisti hänen elämänsä täysin. ”Joinakin päivinä tunnen itseni niin vahvaksi ja iloiseksi, olen hoikka ja terve kuin nuori puu”, kirjoittaa Tove Jansson eräässä ensimmäisistä kirjeistään Vivicalle (29.12.1946). Jansson oli 32-vuotias, kolme vuotta vanhempi kuin tuleva teatteriohjaaja Bandler. Nuoremmat sisarukset, Toven veli Lasse ja Vivican sisko Erica, olivat saattaneet naiset yhteen, ja hapuilevan alun jälkeen intohimo leimahti liekkiin. Joulukuun lopussa vuonna 1946 Tove kirjoittaa ystävälleen Eva Konikoffille tapaamisesta ja kuvailee rakastettunsa kasvoja, haluaan maalata tämän olemus:

”Lasse ja Erica puhuivat pitkät ajat että Vi ja minä voisimme viihtyä yhdessä ja sitten eräänä päivänä he toivat hänet ateljeehen. Näin pitkän tumman aristokraattisen tytön, jolla oli ulkoneva nenä, paksut suorat kulmat, uhmakas juutalaissuu. Hänen toinen silmänsä on sokea, toinen on kirkas, tumma, pistäväkatseinen. Runsas lyhyt tukka ja kauneimmat kädet jotka olen nähnyt. Hänen vartalonsa on niin ihastuttavan naisellinen, että vielä kerran maalaan hänet sellaisena kuin hän on, enimmäkseen hedelmien runsautena ja avautuneina kukkina.”

Mutta yhteinen aika jää lyhyeksi. Kolmen kiihkeän viikon jälkeen Vivica matkustaa Pariisiin viipyäkseen siellä hyvän tovin – hän aikoi toteuttaa unelmansa elokuva-alan opinnoista – ja rakkautta vaalitaan tiiviin kirjeenvaihdon ja muutamien puhelinkeskustelujen voimin. Tove Janssonin on tarkoitus seurata Bandleria Pariisiin, mutta suunnitelma kariutuu. Kirjeet piirtävät kuvan polveilevasta intohimon, kaipuun, odotuksen ja vähitellen pettymyksen värittämästä suhteesta. ”Aivan kuin olisit luonut minut uudestaan”, kirjoittaa Tove (16.1.1947), ja kokee muuttuneensa: ”Miten voisin selittää muutosta, joka on tapahtunut kaikessa sen jälkeen kun tapasin sinut! Jokainen vivahdus on täyteläisempi, jokainen väri puhtaampi, kaikki tuntemukset ovat teräviä – ilo vahvempi, epätoivo rajumpi.” (7.1.1947).

Rakkaudentunnustukset täyttävät myös Vivican kirjeet, jotka kuitenkin ovat lyhyempiä ja pidättyvämpiä ja muistuttavat alituiseen varovaisuudesta. Heidän välillään versoo silti, Toven sanoin, ”iloisen röyhkeä itsetunto” (21.12.1946).

Mutta onni on kätkettävä maailmalta. Kirjesensuuri oli vielä sodan jäljiltä voimassa, ja homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos. Laki kumottiin vasta vuonna 1971, minkä jälkeen homoseksuaalisuus luokiteltiin Suomessa sairaudeksi aina vuoteen 1981 asti. Sekä Tove että Vivica olivat myös tahoillaan suhteessa. Tove oli ollut jo muutaman vuoden ajan yhdessä filosofi Atos Wirtasen kanssa ja Vivica oli vuonna 1943 nainut itävaltalaisen Kurt Bandlerin. Suomeen muuttanut Kurt Bandler taisteli vapaaehtoisena talvisodassa.

Marraskuussa 1946 Tove Jansson rakastui ensi kertaa syvästi naiseen. Lyhyt romanssi oli intensiivinen ja intohimoinen, täynnä voimakkaita tunteita, jotka läpäisevät myös Toven ja Vivican väliset kirjeet. Rakkaus oli piilotettava, sillä maailma ei ollut valmis heille.

Marraskuussa 1946 Tove Jansson tapasi Vivica Bandlerin. Hän rakastui ensimmäistä kertaa toden teolla naiseen, ja kokemus mullisti hänen elämänsä täysin. ”Joinakin päivinä tunnen itseni niin vahvaksi ja iloiseksi, olen hoikka ja terve kuin nuori puu”, kirjoittaa Tove Jansson eräässä ensimmäisistä kirjeistään Vivicalle (29.12.1946). Jansson oli 32-vuotias, kolme vuotta vanhempi kuin tuleva teatteriohjaaja Bandler. Nuoremmat sisarukset, Toven veli Lasse ja Vivican sisko Erica, olivat saattaneet naiset yhteen, ja hapuilevan alun jälkeen intohimo leimahti liekkiin. Joulukuun lopussa vuonna 1946 Tove kirjoittaa ystävälleen Eva Konikoffille tapaamisesta ja kuvailee rakastettunsa kasvoja, haluaan maalata tämän olemus:

”Lasse ja Erica puhuivat pitkät ajat että Vi ja minä voisimme viihtyä yhdessä ja sitten eräänä päivänä he toivat hänet ateljeehen. Näin pitkän tumman aristokraattisen tytön, jolla oli ulkoneva nenä, paksut suorat kulmat, uhmakas juutalaissuu. Hänen toinen silmänsä on sokea, toinen on kirkas, tumma, pistäväkatseinen. Runsas lyhyt tukka ja kauneimmat kädet jotka olen nähnyt. Hänen vartalonsa on niin ihastuttavan naisellinen, että vielä kerran maalaan hänet sellaisena kuin hän on, enimmäkseen hedelmien runsautena ja avautuneina kukkina.”

Mutta yhteinen aika jää lyhyeksi. Kolmen kiihkeän viikon jälkeen Vivica matkustaa Pariisiin viipyäkseen siellä hyvän tovin – hän aikoi toteuttaa unelmansa elokuva-alan opinnoista – ja rakkautta vaalitaan tiiviin kirjeenvaihdon ja muutamien puhelinkeskustelujen voimin. Tove Janssonin on tarkoitus seurata Bandleria Pariisiin, mutta suunnitelma kariutuu. Kirjeet piirtävät kuvan polveilevasta intohimon, kaipuun, odotuksen ja vähitellen pettymyksen värittämästä suhteesta. ”Aivan kuin olisit luonut minut uudestaan”, kirjoittaa Tove (16.1.1947), ja kokee muuttuneensa: ”Miten voisin selittää muutosta, joka on tapahtunut kaikessa sen jälkeen kun tapasin sinut! Jokainen vivahdus on täyteläisempi, jokainen väri puhtaampi, kaikki tuntemukset ovat teräviä – ilo vahvempi, epätoivo rajumpi.” (7.1.1947).

Rakkaudentunnustukset täyttävät myös Vivican kirjeet, jotka kuitenkin ovat lyhyempiä ja pidättyvämpiä ja muistuttavat alituiseen varovaisuudesta. Heidän välillään versoo silti, Toven sanoin, ”iloisen röyhkeä itsetunto” (21.12.1946).

Mutta onni on kätkettävä maailmalta. Kirjesensuuri oli vielä sodan jäljiltä voimassa, ja homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos. Laki kumottiin vasta vuonna 1971, minkä jälkeen homoseksuaalisuus luokiteltiin Suomessa sairaudeksi aina vuoteen 1981 asti. Sekä Tove että Vivica olivat myös tahoillaan suhteessa. Tove oli ollut jo muutaman vuoden ajan yhdessä filosofi Atos Wirtasen kanssa ja Vivica oli vuonna 1943 nainut itävaltalaisen Kurt Bandlerin. Suomeen muuttanut Kurt Bandler taisteli vapaaehtoisena talvisodassa.

02

Pohjoismaisen teatterin suunnannäyttäjä

Vivica Bandler oli kansainvälinen teatterivaikuttaja, jonka ura alkoi Helsingin Svenska Teaternissa ja vei hänet myöhemmin Oslon ja Tukholman teatterilavoille. Agronomiksi kouluttautunut Bandler opiskeli teatteria Pariisissa jo ennen sotaa, ja ohjasi lopulta yli sata näytelmää urallaan.

Vivica Bandler (1917–2004) oli kaupunginjohtaja Erik von Frenckellin ja Helsingin yliopiston teatterihistorian tutkijan, dosentti Ester-Margaret von Frenckellin tytär. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän kouluttautui agronomiksi (1943) ottaakseen ohjat perheen maatilalla Hämeessä, mutta hänen todellinen päämääränsä oli elokuvaohjaajan ura. 1930-luvun lopulla hän opiskeli elokuva- ja teatterialaa Pariisissa, ja sota-aikana – vuosien 1939 ja 1942 välillä – hän palveli lottana. Hän työskenteli opiskelijateatterin parissa ja oli kiinnostunut erityisesti ranskalaisesta dramatiikasta. Varsinaista teatteritaiteen koulutusta tai tutkintoa hänellä ei ollut.

Ohjaajana hän debytoi vuonna 1948 Jean-Paul Sartren näytelmällä Kunniallinen portto Helsingin Svenska Teaternissa. Samalle näyttämölle hän ohjasi myös Jean Genet’n Piiat ja Jean Anouilh’n Colomben. Näin alkoi pitkä ja monipuolinen ura teatterin parissa. Vivica Bandler ohjasi yhteensä yli sata näytelmää ja myös johti monia pohjoismaisia teattereita. Hän aloitti Helsingin Lilla Teaternin johtajana 1950-luvulla – hän osti teatterin vuonna 1955 – ja siirtyi sieltä Oslo Nye Teaternin johtoon 1967. Kaksi vuotta myöhemmin hänet nimitettiin johtajaksi Tukholman kaupunginteatteriin, jossa hän toimi vuoteen 1980 saakka.

Vivica Bandler, Lasse Pöysti ja Tove Jansson vuonna 1958

Vivica Bandler oli kansainvälinen teatterivaikuttaja, jonka ura alkoi Helsingin Svenska Teaternissa ja vei hänet myöhemmin Oslon ja Tukholman teatterilavoille. Agronomiksi kouluttautunut Bandler opiskeli teatteria Pariisissa jo ennen sotaa, ja ohjasi lopulta yli sata näytelmää urallaan.

Vivica Bandler (1917–2004) oli kaupunginjohtaja Erik von Frenckellin ja Helsingin yliopiston teatterihistorian tutkijan, dosentti Ester-Margaret von Frenckellin tytär. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän kouluttautui agronomiksi (1943) ottaakseen ohjat perheen maatilalla Hämeessä, mutta hänen todellinen päämääränsä oli elokuvaohjaajan ura. 1930-luvun lopulla hän opiskeli elokuva- ja teatterialaa Pariisissa, ja sota-aikana – vuosien 1939 ja 1942 välillä – hän palveli lottana. Hän työskenteli opiskelijateatterin parissa ja oli kiinnostunut erityisesti ranskalaisesta dramatiikasta. Varsinaista teatteritaiteen koulutusta tai tutkintoa hänellä ei ollut.

Ohjaajana hän debytoi vuonna 1948 Jean-Paul Sartren näytelmällä Kunniallinen portto Helsingin Svenska Teaternissa. Samalle näyttämölle hän ohjasi myös Jean Genet’n Piiat ja Jean Anouilh’n Colomben. Näin alkoi pitkä ja monipuolinen ura teatterin parissa. Vivica Bandler ohjasi yhteensä yli sata näytelmää ja myös johti monia pohjoismaisia teattereita. Hän aloitti Helsingin Lilla Teaternin johtajana 1950-luvulla – hän osti teatterin vuonna 1955 – ja siirtyi sieltä Oslo Nye Teaternin johtoon 1967. Kaksi vuotta myöhemmin hänet nimitettiin johtajaksi Tukholman kaupunginteatteriin, jossa hän toimi vuoteen 1980 saakka.

03

Tiuhti ja Viuhti

Tove Janssonin rakkaus Vivica Bandleriin ilmentyy muumitarinoissa Tiuhdin ja Viuhdin muodossa. Tiuhti ja Viuhti puhuvat omaa kieltään ja heillä on iso salaisuus. Myös Janssonin kuvataide kätkee sisälleen rakkaudentunnustuksen Vivicaa kohtaan.

Kolmannessa muumiaiheisessa kirjassa Taikurin hattu (1948, suomennos 1956) – jota Jansson alkoi kirjoittaa vuoden 1946 lopussa – Tove Janssonin ja Vivica Bandlerin rakkaus on kätketty Tiuhtin ja Viuhtin symbioottiseen suhteeseen. Tiuhti ja Viuhti, ruotsiksi Tofslan ja Vifslan, ovat ulkonäöltään identtisiä (Tiuhtin punaista myssyä lukuun ottamatta) ja puhuvat omaa kieltään, jota kuvaillaan kirjassa seuraavasti: ”Sitten he alkoivat vaeltaa laaksoon puhellen keskenään sitä merkillistä kieltä, jota kaikki Tiuhtit ja Viuhtit puhuivat. Kaikki eivät sitä ymmärtäneet, mutta pääasia olikin, että he itse tiesivät mistä oli puhe.”

Tiuhti ja Viuhti ovat täydellisesti kahden ja tekevät kaiken yhdessä, erottamattomana kokonaisuutena. Tekstissä heistä ei käytetä kertaakaan sukupuoleen viittaavia persoonapronomineja. Salaperäiseen matkalaukkuun, jota Tiuhti ja Viuhti kantavat mukanaan kaikkialle, on kätketty loistelias Kuningasrubiini, äärettömän rakkauden säihkyvä symboli. Kun matkalaukun kansi avataan ja sisältö paljastuu maailmalle, loistaa rubiinin valo kauas universumiin, kaikkien lakien, kieltojen ja kriminalisointien ulottumattomiin.

Tove Jansson ilmaisi rakkauttaan Vivica Bandleria kohtaan niin sanoin kuin kuvinkin. Kaikkein suurenmoisin rakkaudenosoitus olivat ne kaksi monumentaalimaalausta, jotka hän teki Helsingin kaupungintalon Kaupunginkellari-ravintolan seinille kevättalvella 1947. Seinämaalaukset oli tilannut Helsingin kaupunki, ja ne olivat nimeltään ”Juhlat maalla” ja ”Juhlat kaupungissa”. Tove Jansson kuvailee freskoja Vivica Bandlerille kirjeessä, jossa niistä kertoo tekstein ja piirroksin taiteellinen, ”Suloista Viuhtia” suunnattomasti kaipaava muumipeikko. Otsikkona on ”Kirje Muumipeikolta” (3.2.1947). Mutta kun rakas Vivica viimein palaa Helsinkiin, on suhde muuttunut, minkä taiteilija osoittaa selvästi maalatessaan itsensä ja rakkaansa freskoon ”Juhlat kaupungissa”. Siinä hän kääntää selkänsä tanssivalle naiselle, jonka piirteet ovat Vivican. Itse hän istuu pöydän ääressä maalauksen etualalla, savuke ja viuhka käsissään, ja pöydällä hänen edessään on Muumipeikko. Mutta pelkät kuvat eivät riitä, kun suhde on hajoamaisillaan. Vaaditaan sanoja ja ehkä musiikkiakin. Kirjeessään Tove Jansson selittää: ”Kirjoitan sinulle runoja, jotka ovat ehkä aika merkillisiä ja piirrän sinua – vaikkei siitä ehkä tule kovin näköinen! Jos tuntisin nuotit, ryhtyisin varmasti optimistisesti kirjoittamaan laulua sinunti kunniaksesiti!” (päivämätön, keväältä 1947). Jotkut runoista liittyvät selvästi seinämaalauksiin, kuten ”Al fresco”, jossa hymyilevä rakastettu tanssii ruusuja helmassaan:

Ken tanssii hymy huulillaan
keltaiset ruusut helmassaan?
Rakkaani hymy huulillaan
vähäisen hymyn vain minä saan.

On pukunsa maalattu kauniiksi niin
kuin onnemme aika mennyt.
Vaan taustan varjot tummentuu
ja mustaksi maalaan sen nyt.

Voi loistaa päivä kirkkaammin
kun yö on väistynyt pois.
Olen kiitollinen että yönkin koin
että molemmat saada voin.

(Suom. Jaana Nikula)

Vivica Bandler valokuva — Valokuva Tofslanilta Vifslanille (Tiuhdilta Viuhdille)

Valokuva Tofslanilta Vifslanille (Tiuhdilta Viuhdille)

Tove Janssonin kuvitus Taikurin hattu -kirjaan: Tiuhti ja Viuhti

Tove Janssonin rakkaus Vivica Bandleriin ilmentyy muumitarinoissa Tiuhdin ja Viuhdin muodossa. Tiuhti ja Viuhti puhuvat omaa kieltään ja heillä on iso salaisuus. Myös Janssonin kuvataide kätkee sisälleen rakkaudentunnustuksen Vivicaa kohtaan.

Kolmannessa muumiaiheisessa kirjassa Taikurin hattu (1948, suomennos 1956) – jota Jansson alkoi kirjoittaa vuoden 1946 lopussa – Tove Janssonin ja Vivica Bandlerin rakkaus on kätketty Tiuhtin ja Viuhtin symbioottiseen suhteeseen. Tiuhti ja Viuhti, ruotsiksi Tofslan ja Vifslan, ovat ulkonäöltään identtisiä (Tiuhtin punaista myssyä lukuun ottamatta) ja puhuvat omaa kieltään, jota kuvaillaan kirjassa seuraavasti: ”Sitten he alkoivat vaeltaa laaksoon puhellen keskenään sitä merkillistä kieltä, jota kaikki Tiuhtit ja Viuhtit puhuivat. Kaikki eivät sitä ymmärtäneet, mutta pääasia olikin, että he itse tiesivät mistä oli puhe.”

Tiuhti ja Viuhti ovat täydellisesti kahden ja tekevät kaiken yhdessä, erottamattomana kokonaisuutena. Tekstissä heistä ei käytetä kertaakaan sukupuoleen viittaavia persoonapronomineja. Salaperäiseen matkalaukkuun, jota Tiuhti ja Viuhti kantavat mukanaan kaikkialle, on kätketty loistelias Kuningasrubiini, äärettömän rakkauden säihkyvä symboli. Kun matkalaukun kansi avataan ja sisältö paljastuu maailmalle, loistaa rubiinin valo kauas universumiin, kaikkien lakien, kieltojen ja kriminalisointien ulottumattomiin.

Tove Jansson ilmaisi rakkauttaan Vivica Bandleria kohtaan niin sanoin kuin kuvinkin. Kaikkein suurenmoisin rakkaudenosoitus olivat ne kaksi monumentaalimaalausta, jotka hän teki Helsingin kaupungintalon Kaupunginkellari-ravintolan seinille kevättalvella 1947. Seinämaalaukset oli tilannut Helsingin kaupunki, ja ne olivat nimeltään ”Juhlat maalla” ja ”Juhlat kaupungissa”. Tove Jansson kuvailee freskoja Vivica Bandlerille kirjeessä, jossa niistä kertoo tekstein ja piirroksin taiteellinen, ”Suloista Viuhtia” suunnattomasti kaipaava muumipeikko. Otsikkona on ”Kirje Muumipeikolta” (3.2.1947). Mutta kun rakas Vivica viimein palaa Helsinkiin, on suhde muuttunut, minkä taiteilija osoittaa selvästi maalatessaan itsensä ja rakkaansa freskoon ”Juhlat kaupungissa”. Siinä hän kääntää selkänsä tanssivalle naiselle, jonka piirteet ovat Vivican. Itse hän istuu pöydän ääressä maalauksen etualalla, savuke ja viuhka käsissään, ja pöydällä hänen edessään on Muumipeikko. Mutta pelkät kuvat eivät riitä, kun suhde on hajoamaisillaan. Vaaditaan sanoja ja ehkä musiikkiakin. Kirjeessään Tove Jansson selittää: ”Kirjoitan sinulle runoja, jotka ovat ehkä aika merkillisiä ja piirrän sinua – vaikkei siitä ehkä tule kovin näköinen! Jos tuntisin nuotit, ryhtyisin varmasti optimistisesti kirjoittamaan laulua sinunti kunniaksesiti!” (päivämätön, keväältä 1947). Jotkut runoista liittyvät selvästi seinämaalauksiin, kuten ”Al fresco”, jossa hymyilevä rakastettu tanssii ruusuja helmassaan:

Ken tanssii hymy huulillaan
keltaiset ruusut helmassaan?
Rakkaani hymy huulillaan
vähäisen hymyn vain minä saan.

On pukunsa maalattu kauniiksi niin
kuin onnemme aika mennyt.
Vaan taustan varjot tummentuu
ja mustaksi maalaan sen nyt.

Voi loistaa päivä kirkkaammin
kun yö on väistynyt pois.
Olen kiitollinen että yönkin koin
että molemmat saada voin

(Suom. Jaana Nikula)

04

Ystävyydeksi jalostunut rakkaus

Kun romanttinen rakkaus hiipui, tilalle tuli pitkä ystävyys ja työsuhde. Vivica oli se, joka rohkaisi Tovea tuomaan Muumit lavalle – heillä oli vuosien varrella monia yhteistyöprojekteja.

Kun onnen aika oli ohi ja rakastumisen aiheuttama levottomuus laantunut, tuli Vivica Bandlerista Tove Janssonin läheinen ystävä ja työtoveri. Janssonin ensimmäinen näytelmä Mumintrollet och kometen sai vuonna 1949 ensi-iltansa Svenska Teaternissa – tietenkin Vivica Bandlerin ohjaamana. Juuri Bandler kannusti Janssonia tuomaan muumit näyttämölle – näytelmästä oli puhetta jo 1946 – ja vuosien mittaan kirjailijan ja ohjaajan yhteistyö synnytti koko joukon muumiaiheisia esityksiä eri puolille Pohjoismaita. Televisiolle he tekivät muun muassa sarjan Mumintrollet (1969), joka esitettiin Ruotsin televisiossa, ja heillä oli erilaisia yhteisiä teatteriprojekteja vielä pitkälle 1970-luvulle. Mutta muunlaistakin yhteistyötä oli. Kun Vivica Bandler vuonna 1952 avasi eksklusiivisen yökerhon nimeltä ”Le Club du Sauna” Helsingin olympialaisten VIP-vieraille, oli Tove Jansson toinen sisustuksen suunnittelijoista.

Vivica Bandler kuului niihin harvoihin ja valittuihin, jotka saivat lukea muumikirjojen käsikirjoituksia, ja Vaarallinen juhannus (1954, suomennos 1957) – jonka tapahtumista suurin osa sijoittuu kelluvaan teatteriin, jossa Muumipappa kirjoittaa näytelmää – on myös omistettu hänelle. Tove Jansson hellitteli ystäviään lempinimillä, niin myös Vivicaa, jota hän kutsui nimillä Vi, Vifs, ja myöhemmin Uca – nimi, jota Vivica Bandlerin ystävät hänestä käyttivät.

Tove Jansson on ”valtava sekoitus lahjakkuutta ja teräväjärkisyyttä ja taiteellisuutta”, Vivica Bandler kirjoittaa muistelmateoksessaan Vastaanottaja tuntematon (1992).

Teoksessa on lyhyt luku Tove Janssonista, heidän ystävyydestään ja siitä, miten he kerran kohtasivat, mutta 1940-luvun kiihkeissä kirjeissä roihuavasta, kaikkinielevästä intohimosta ei juurikaan kerrota. Ihastuksen huuma ja Vivican ystäväänsä kohtaan tuntema rakkaus saavat teoksessa muita, yleisempiä ilmauksia.

”Toven läheisyydessä jokainen kivi, jokainen ruohonkorsi, jokainen pieni värivivahdus saa oman merkityksensä, ja näin myös jokainen sana.”

Teksti: Boel Westin

Tove Janssonin kuvitus Vivica Bandlerista 1949 — Tove Janssonin kuvitus Vivica Bandlerista ja muumipukuisista näyttelijöistä Nya Pressen -lehteen 1949

Tove Janssonin kuvitus Vivica Bandlerista ja muumipukuisista näyttelijöistä Nya Pressen -lehteen 1949

Kun romanttinen rakkaus hiipui, tilalle tuli pitkä ystävyys ja työsuhde. Vivica oli se, joka rohkaisi Tovea tuomaan Muumit lavalle – heillä oli vuosien varrella monia yhteistyöprojekteja.

Kun onnen aika oli ohi ja rakastumisen aiheuttama levottomuus laantunut, tuli Vivica Bandlerista Tove Janssonin läheinen ystävä ja työtoveri. Janssonin ensimmäinen näytelmä Mumintrollet och kometen sai vuonna 1949 ensi-iltansa Svenska Teaternissa – tietenkin Vivica Bandlerin ohjaamana. Juuri Bandler kannusti Janssonia tuomaan muumit näyttämölle – näytelmästä oli puhetta jo 1946 – ja vuosien mittaan kirjailijan ja ohjaajan yhteistyö synnytti koko joukon muumiaiheisia esityksiä eri puolille Pohjoismaita. Televisiolle he tekivät muun muassa sarjan Mumintrollet (1969), joka esitettiin Ruotsin televisiossa, ja heillä oli erilaisia yhteisiä teatteriprojekteja vielä pitkälle 1970-luvulle. Mutta muunlaistakin yhteistyötä oli. Kun Vivica Bandler vuonna 1952 avasi eksklusiivisen yökerhon nimeltä ”Le Club du Sauna” Helsingin olympialaisten VIP-vieraille, oli Tove Jansson toinen sisustuksen suunnittelijoista.

Vivica Bandler kuului niihin harvoihin ja valittuihin, jotka saivat lukea muumikirjojen käsikirjoituksia, ja Vaarallinen juhannus (1954, suomennos 1957) – jonka tapahtumista suurin osa sijoittuu kelluvaan teatteriin, jossa Muumipappa kirjoittaa näytelmää – on myös omistettu hänelle. Tove Jansson hellitteli ystäviään lempinimillä, niin myös Vivicaa, jota hän kutsui nimillä Vi, Vifs, ja myöhemmin Uca – nimi, jota Vivica Bandlerin ystävät hänestä käyttivät.

Tove Jansson on ”valtava sekoitus lahjakkuutta ja teräväjärkisyyttä ja taiteellisuutta”, Vivica Bandler kirjoittaa muistelmateoksessaan Vastaanottaja tuntematon (1992).

Teoksessa on lyhyt luku Tove Janssonista, heidän ystävyydestään ja siitä, miten he kerran kohtasivat, mutta 1940-luvun kiihkeissä kirjeissä roihuavasta, kaikkinielevästä intohimosta ei juurikaan kerrota. Ihastuksen huuma ja Vivican ystäväänsä kohtaan tuntema rakkaus saavat teoksessa muita, yleisempiä ilmauksia.

”Toven läheisyydessä jokainen kivi, jokainen ruohonkorsi, jokainen pieni värivivahdus saa oman merkityksensä, ja näin myös jokainen sana.”

Kielletyn rakkauden vuodenvaihde

Pohjoismaisen teatterin suunnannäyttäjä

Tiuhti ja Viuhti

Ystävyydeksi jalostunut rakkaus

MUUT HENKILÖT

Tuulikki Pietilä

Atos Wirtanen

Eva Konikoff