Tove Janssonin ja Tuulikki ”Tooti” Pietilän vinyylikokoelma ei kerro pelkästään heidän musiikkimaustaan. Puiseen hyllykköön kertyneet 482 vinyyliä ja 90 savikiekkoa muodostavat kartan matkustamisesta, ajankuvasta ja taiteilijaelämän rytmeistä. Tässä esseessä Paleface-nimisenä rap-artistina tunnettu Karri Miettinen sukeltaa kahden taiteilijan mielikuvitusta ja arkea ruokkineen äänimaiseman syövereihin.

“Muumipappa kantoi radion puutarhaan ja etsi tanssimusiikkia Amerikasta. Yhdessä silmänräpäyksessä koko laakson täytti tanssi, hyppy, polkeminen, pyörähteleminen, räpytteleminen. Puiden hengettäret tanssivat ilmassa hiukset hulmuten ja jäykkäsäärinen hiiripari pyörähteli lehtikujilla.”

Tove Jansson: Taikurin hattu, 1948,
suom. Laila Järvinen, 1956

Tässä videossa Karri Miettinen, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Paleface, sukeltaa syvälle Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän levykokoelmaan.

Moomin Charactersin arkistohuoneessa nököttää matala puinen hyllykkö, joka on täynnä äänilevyjä. Se sisältää 482 vinyyliä ja 90 savikiekkoa ⏤ taiteilijapari Tove Janssonin ja Tuulikki ”Tooti” Pietilän yhteisen levykokoelman. 

Suurin osa levyistä on varastoitu siististi äänilevykansioihin. Osasta puuttuu syystä tai toisesta kannet kokonaan, jolloin taiteilijapariskunta on askarrellut niihin itsetehdyt pahvikannet, joita koristaa usein taidelehdistä leikatut kuvitukset. Pääpiirteittäin Toven ja Tuulikin levyjä on kuitenkin kohdeltu hyvin ja huolellisesti. Niitä on selvästi pidetty arvossa.

Poikkeuksellinen levykokoelma

Toven ja Tootin yhteinen levykokoelma on monessa suhteessa poikkeuksellinen. Se on todellisten musadiggareiden ja musiikin erilaisia alavirtauksia ymmärtävien ihmisten kokoelma. Levyjä on hankittu kotiin erityisesti ulkomaanmatkoilta eri puolilta maailmaa. Joissakin levyissä on omistuskirjoituksia. Osassa on Toven sydänystävän, New Yorkissa asuneen Eva Konikoffin puumerkki. Hän piti ystävänsä hyvin perillä etenkin amerikkalaisesta musiikista. 

Levyjen joukossa on muitakin kiinnostavia omistuskirjoituksia. Ruotsalaisen musiikin suurmies, Cornelis Vreeswijk on lahjoittanut Tovelle albuminsa Poem, Ballader och Lite Blues (1970).

Vreeswijk on kirjoittanut levynkanteen: ”Detta är ett tygporträtt ⏤ av en män’ska som du sett. Du kan ju lyssna nu om du vill. Cornelis.” (”Tässä on kangasmuotokuva eräästä ihmisestä, jonka tapasit. Nyt voit kuunnellakin, jos haluat. Cornelis”). Levyn kannessa olevan laulajaa esittävän kangastyön on tehnyt ruotsalainen kuvataiteilija Ann-Marie Regild.

Taiteilijan villi tanssi

Tove tykkäsi tanssia. Tanssiessaan hän vaipui omiin maailmoihinsa. Näyttelijä Alma Pöysti on ikuistanut Toven omintakeisen tanssin valkokankaalle Zaida Bergrothin ohjaamassa elokuvassa Tove, 2020. Siinä on kohtaus, jossa päähenkilö laittaa Benny Goodmanin levyn soimaan ja tanssii Louis Priman säveltämää ”Sing, Sing, Sing”-kappaletta villisti ympäri Ullanlinnankadun työhuonettaan. 

Goodmanin orkesterin sordiinopasuunat revittelevät 1930-luvun vaarantunnetta. Mestarirumpali Gene Krupa leipoo lattiatomeja. Kappaleessa soi modernin elämäntavan ja suurkaupunkien henki. 

Tove Janssonin hautajaisissa soi jazz

Tove on ollut kappaleen ilmestymisen aikoihin 23-vuotias. Goodmanin ”Sing, Sing, Sing” pysyi tärkeänä läpi Janssonin elämän. New Orleans-jazz soi myös hänen hautajaisissaan Helsingin Vanhassa kirkossa heinäkuussa 2001. Vaikkei vainajan arkkua saatettukaan ulos perinteisen neworleansilaisen second line -musiikin tahdissa, kirkkoon oli kokoontunut pohjoismaisen jazz-musiikin taitavimpia soittajia ja hautajaisseremonioita tahditti jazz. Seremonian aikana kuultiin muun muassa Sidney Bechet’n ”Petite Fleur” sekä New Orleans-jazzin mollivoittoisempia standardeja, kuten ”St. James Infirmary” ja ”St. Louis Blues”. 

Hautajaisyhtyeen kokosi Suomeen asettunut ruotsalainen saksofonisti Eije Oskarsson. Trumpettia soitti Markku Johansson, kontrabassoa Pekkis Sarmanto ja rumpuja Tomi Parkkonen. Hautajaisten urkurina ja yhtyeen pianistina toimi Lasse Hirvi. Jazz-musiikin lisäksi vanhassa kirkossa kuultiin katkelma argentiinalaissäveltäjä Ariel Ramirezin teoksesta ”Misa Criolla”, joka perustuu katoliseen messuun sekä Georg Friedrich Händelin ”Air Suite 2” Vesimusiikki-sarjasta. Molemmat olivat Janssonille tärkeitä.

Tove Jansson – Jazz-diggari

Toven ystävä, Birgitta Ulfsson, on arvellut, että tanssiminen, varsinkin yksin, sopi hyvin ujolle Tovelle. Tanssimiseen soveltui erityisen hyvin juuri afroamerikkalainen swing jazz, joka puhutteli taiteilijaa. Swingin ja bigband jazzin lisäksi Janssonin levyhyllyyn päätyi laajasti muitakin jazz-musiikin alagenrejä, 1960-luvun hardboppia sekä paljon englantilaista ja pohjoismaista jazzia. Levylautaselle saattoi päätyä niin pianisti Fats Waller, vibrafonisti Lionel Hampton, kuin saksofonisti Coleman Hawkins yhtyeineen. Pohjoismaisista tekijöistä Toven sydäntä lähellä olivat muun muassa ruotsalaisjazzarit: pianisti Jan Johansson, alttosaksofonisti Arne Domnérus sekä kitaristi Rune Gustafsson. 

View this post on Instagram

Toven nuoruudessa jazz oli poliittista

Jazz oli vuonna 1914 syntyneen Toven nuoruudessa tavallaan poliittista musiikkia. Jazzin kuunteleminen ja soittaminen oli kiellettyä aikakauden totalitarioissa: Natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa. Stalin kielsi jazzin länsimaisena hapatuksena ja rappiotaiteena. Saksassa jazzia pidettiin rotuopin valossa arvelluttavana. Jazz oli radikaalia myös suhteessa Yhdysvalloissa vallitsevaan rotuerotteluun. Lisäksi sitä pidettiin epäilyttävänä uskonnollisissa piireissä. Evankelista Billy Sunday sanoi jazzin olevan ”suorin tie kadotukseen”. Sundayn mukaan jazz oli saanut jo ”puoli miljoonaa tyttöä lankeamaan” ja aiheuttaisi pian ”kansakunnan tuhon”.

Jazz oli marginalisoidun kansanosan ääni, afroamerikkalaisten musiikkia, jonka parissa soitti ja työskenteli myös paljon juutalaisia. Suomalainen kulttuuriväki on ollut tietoinen tästä asetelmasta ja seurannut tarkkaan Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelun vaiheita. 

Kansalaisoikeustaistelun musiikki kantoi äänilevyjen mukana Eurooppaan tärkeitä viestejä. Tove epäilemättä ymmärsi mitä poppelipuista roikkui Billie Holidayn ”Strange Fruit”-kappaleessa (1939). Se on kuvaus Jim Crow -ajan laittomista teloituksista Yhdysvaltain Syvässä Etelässä, viesti vainottujen ihmisten kokemuksista. 

Jazzin queer-naiset

Myös queer-identiteetti oli tavallaan läsnä, sillä eräiden afroamerikkalaisten blues- ja jazz-laulajien seksuaalinen suuntautuminen oli tiedossa. Muun muassa ”bluesin kuningatar” Ma Rainey’n (1886-1939) ja jazz-laulaja Bessie Smithin (1894-1937) tiedettiin ”tykkäävän tytöistä”. Raineyn kappaleessa ”Prove it on me” (1928) lauletaan: “Went out last night with a crowd of my friends / they must’ve been women, cause I don’t like no men.” 

Bessie Smithin tiedetään laulaneen George Hannahin ”Boy in the Boat”-kappaletta (1931): ”When you see two women walking hand in hand / Just look ’em over and try to understand / They’ll go to those parties, have the lights down low / Only those parties where women can go.” 

Molempien artistien musiikkia löytyy taiteilijaparin hyllystä. Smithiä jopa kokonaista neljä albumia. 

Tove ja Tootin jenkkilevyt

Janssonin suora kontakti Amerikkaan ja amerikkalaiseen musiikkiin oli ystävä ja kirjekaveri Eva Konikoff (1908-1999). Tove ja ”Koni” ystävystyivät 1930-luvun lopulla Helsingissä. Konikoff muutti Amerikkaan vuonna 1941, josta alkaen ystävykset olivat tiiviissä kirjeenvaihdossa aina vuoteen 1967, jolloin yhteydenpito tyrehtyi. ”Koni” saattoi olla yksi lähde pariskunnan levykokoelman amerikkalaisiin saundeihin. 

Naiset vaikuttavat diggailleen paljon amerikkalaisia kitarayhtyeitä, siis nuorisomusiikkia. Levyhyllystä löytyy animalsin ja The Shadowsin lisäksi, The Electric Prunesin, The Uniquesin, John Fred And His Playboysin ja Indian Summerin kaltaisia 60-luvun obskuureja garage-rock-bändejä. Hyllystä löytyy myös neljä amerikkalaiskitaristi J.J. Calen albumia, Cat Stevensiä sekä kuusi levyä Jimi Hendrixiä ja tietenkin myös The Beatlesia ja Rolling Stonesia.

Vanhemmasta rock’n rollista kovassa soitossa on ollut ⏤ repeytyneestä kannesta päätellen ⏤ Bill Haley & The Cometsin Rock’n Roll Stage Show, vuodelta 1956. Varhaisen bigband-jazzin lisäksi naiset ovat tanssineet myös rock’n rollin tahtiin. Aikakauden vauhdikasta rhythm’n bluesia edustaa Ray Charlesin räjähtävä livelevy Do the Twist with Ray Charles (1961). 

Levykokoelman kemia

Levykokoelma on eräänlaisen kemiallisen prosessin tulos. Pitkän aikavälin aikana karttuva lajitelma esineitä. Brittiläinen musiikkitoimittaja David Hepworth välttäisi kokonaan sanaa kokoelma (”collection”). Hän puhuisi mieluummin jonkinlaisesta kasaantumisesta (”an accumulation of records”). Hepworthin mukaan kokoelma edellyttää käsitteenä jonkinlaista jäsenneltyä periaatetta (”organizing principle”) ja levykokoelmissa ei tyypillisesti sellaista ole. Osa levyistä on ostettu varta vasten, osa päähänpistosta, osa on saatu lahjoina. Sodanjälkeisille sukupolville äänilevyt ovat olleet myös matkamuistoja. Tove ja Tuulikki toivat levyjä muun muassa matkoiltaan Kreikasta, Japanista ja Islannista. Hepworth kuvailee omaa levykokoelmaansa lajitelmaksi levyjä, jotka ovat vuosien mittaan ”seuranneet häntä kotiin”. 

Miten levykokoelma syntyy?

Mitkä levyt ja mitkä tyylilajit ovat magnetisoituneet yhteen? Minkälaiset vuosikymmenet ja sukupolvet kussakin levyhyllyssä kohtaavat. Milloin ostajalla on ollut ylimääräistä käyttörahaa kalliisiin esineisiin? Millon levy on päätetty jättää ostamatta? Levyhyllyn rakentuminen on yhdistelmä sattumankauppaa ja toisaalta tiukan kapitalistista kysyntää ja tarjontaa, markkinointia ja kulutuskulttuuria. Vinyylilevyt ovat myös öljyteollisuuden lopputuotteita, muovisia esineitä. 

Musiikin kuluttaminen nykyaikana, suoratoistopalveluiden aikakaudella on siis hyvin erilaista, kuin koskaan aikaisemmin. Vanhemmat sukupolvet ovat varttuneet fyysisten äänitteiden parissa. Äänilevyjen kuunteleminen on ollut sille pyhitetyn ajan ja paikan edellyttämää toimintaa. Levyn kuunteleminen on edellyttänyt myös sen kääntämistä A-puolelta B-puolelle. Tavallaan musiikin kuuntelemisessa on ollut kehollinen ulottuvuus. Lisäksi levyhylly on ollut monessa tapauksessa yhtä merkittävä osa kodin sisustusta kuin kirjahylly. Hifi-laitteet ovat olleet paitsi laitteita äänen tuottamiseen ⏤ myös huonekaluja. 

Tove on saattanut alkaa ostaa äänilevyjä jo teini-ikäisenä. 1930-luvun lopussa levyjä oli Euroopan markkinoilla hyvin saatavilla, mutta sitten syttyi sota ja tarjonta hiljeni. Levymarkkinat pysyivät heikkoina vielä pitkään sodan jälkeenkin.

Suomessa äänilevyt luokiteltiin ylellisyystuotteiksi, joiden hankinta ulkomailta joutui säännöstelyn kohteeksi ja kun ostovaroja eli ulkomaista valuuttaa ei tähän tarkoitukseen ollut tarjolla, maahantuonti tyrehtyi. 

Äänilevyt olivat luksustuotteita

Äänilevyjen uusi kultakausi alkoi 1950-luvulla, kun vinyylialbumi saapui Suomeen. LP-levyt olivat pitkään luksustuotteita, suhteellisen kallis formaatti, johon kaikilla ei ollut varaa. Musiikkivaikuttaja Matti Laipion mukaan, vielä 1960-luvun taitteessa yhden LP-levyn hinta oli 2400 markkaa, siis noin puolet lukion lukukausimaksusta. Etenkään nuorilla ei siis ollut varaa ostaa levyjä. Levykeräily alkoikin yleistyä vasta 1970-luvulla, elintason noustessa, kun yhä useammalla ihmisellä oli varaa hankkia levyjä ja levysoittimia. Vuonna 1970 äänitteiden myynti ylitti yli miljoonan kappaleen rajan ensimmäisen kerran sitten 1920-luvun lopun gramofonikuumeen. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1973, levyjä myytiin Suomessa jo yli kaksi miljoonaa kappaletta. 

Tove ja Tuulikki arvostivat musiikkia ja näyttävät sijoittaneen suhteellisen paljon rahaa äänilevyihin. Taiteilijoille musiikki oli jatkuva inspiraation lähde, väylä alitajuntaan ja tapa rytmittää työtä ateljeessa. 

Levyt olivat pariskunnan yhteinen intohimo

Äänilevyt yhdistivät myös Toven ja Tuulikin. 

Tove tapasi pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän ensimmäisen kerran vuonna 1955, Taiteilijakillan joulujuhlissa, joissa Pietilä toimi deejiinä. Juhlissa on varmasti soinut tanssittava musiikki ja Tove on ollut epäilemättä tanssilattialla. Naiset alkoivat seurustella vuonna 1956. Pian he muuttivat yhteen ja alkoivat kultivoida yhteistä
levykokoelmaansa. Toven ja Tootin yhteisessä hyllyssä on lukuisia levyjä tältä aikakaudelta.

Seattlessa, Washingtonissa amerikansuomalaiseen perheeseen vuonna 1917 syntynyt ”Tooti” piti hallussaan vinyylien lisäksi myös vanhempiensa laajahkoa savikiekkokokoelmaa. Näin laaja savikiekko- eli sellakkakokoelma on harvinaisuus, sillä toisen maailmansodan aikana Suomessa vallitsi raaka-ainepula. Jotta saattoi ostaa kaupasta uuden levyn, piti kauppiaalle antaa vanha levy vaihdossa. Nämä vaihdossa saadut levyt tuhottiin ja sulatettiin teollisuuden raaka-aineeksi. Siksi aikakauden suomalaista savikiekko-levystöä on säilynyt suhteellisen vähän. Tovella ja Tuulikilla oli vinyylisoittimen lisäksi myös gramofoni ja hipoissa saatettiin kuunnella myös savikiekkoja. 

Tove ja Tooti ajan hermolla

Vinyylit ovat käyttötavaroita. Ne naarmuuntuvat helposti ja joskus rakkaaseen levyyn tulee skraiduja. Joskus levy unohtuu laittaa kansiin, joku astuu sen päälle tai kannet kastuvat. Joskus levyt eksyvät kokonaan vääriin kansiin. Niin myös Toven ja Tuulikin tapauksessa. Esimerkiksi Janssonin ja Pietilän omistama kappale King Crimsonin klassikkoalbumista In the Court of the Crimson King (1969) on joutunut vuosien aikana vääriin kansiin. Tuplalevyn tilalla on Pink Floydin yhtä kokeilevan progeooppera Umma Gumman vinyylit (1969). Kumpaakaan raskaan rockin klassikkoa ei odottaisi löytävänsä, levyjen ilmestymisen aikaan viiskymppisen taiteilijaparin hyllystä. Tämä osoittaa, että he olivat jatkuvasti ajan hermolla ja tutustuivat ennakkoluulottomasti myös ”nuorisomusiikkiin”. 

Hard and Horny – keräilijöiden graalin malja

Hyllystä löytyy myös Love Recordsille levyttäneen rock-yhtye Wigwamin debyytti Hard and Horny, niin ikään vuodelta 1969. Levyn 400 kappaleen ensipainos painettiin ilman kansia ja yhtyeen jäsenet kuvittivat käsin muutamia kymmeniä pahvisia kansia. Yksi näistä uniikeista pahvikansista on päätynyt Janssonin ja Pietilän levyhyllyyn. Käsin piirretty Hard and Horny on yksi suomalaisen äänilevykeräilyn ”Graalin maljoista”, tarunhohtoinen painos, jonka useimmat ovat nähneet vain valokuvissa.

Äänilevykeräillijä Tommi Nylundin mukaan käsinpiirretystä Hard and Hornystä on maksettu hiljattain jopa €1125 euroa. Yhtyeen kitaristi Nikke Nikamo tunnisti vuonna 2024 Toven kappaleen olevan Wigwamin englantilaissyntyisen laulajan Jim Pembroken piirtämä. Toven omistaman kopion hinta noussee vieläkin mainittua korkeammalle. 

Tove ja Love Records

Yhteys Toven ja Wigwamin välille syntyi, kun Svenska Teatern esitti vuonna 1969 Gerome Ragnin ja James Radon sensaatiomusikaalia Hair yksinoikeudella Suomessa ja Wigwam-yhtye toimi esityksen housebändinä. Wigwamin jäsenet Ronnie Österberg ja Mats Huldén ovat lisäksi suomenruotsalaisia. Huldenin isä Lars Huldén kuului Svenskanin hallitukseen ja Huldénin äiti oli kuvataiteilija ⏤ pariskunta, jonka Tove ja Tuulikki ovat tunteneet hyvin. Lisäksi Love Recordsin perustajakolmikko Atte Blom, Otto Donner ja Christian Schwindt ovat olleet taitelijaparille tuttuja Helsingin suomenruotsalaisista taidepiireistä sekä kaiketi myös jazz-ympyröistä. Love Records julkaisikin kaksi Toven lauluntekstiä. 

Toven ainoa levykansi-kuvitus

Pekka Streng sävelsi Ellipsi-yhtyeelle Toven tekstin ”Pieni juhlija” vuonna 1969. Strengin toisella albumilla Kesämaa (1972) julkaistiin lisäksi Janssonin teksti ”…ja Tuitturuusut sai”. Love Records tilasi Janssonilta myös tämän tiettävästi ainoan varta vasten levynkantta varten maalaaman teoksen, Humppaoravat-kokoonpanon vuonna 1972 julkaistua Tuulen laulu -lastenlevyä varten maalatun kukkaseppele-aiheisen maalauksen.

Folk-musiikkia, chansoneja, fadoja…

Toven ja Tuutikin hyllyssä on musiikkia laajalla otannalla. Paljon jazzia ja 60-luvun soulia: Aretha Franklin, Otis Redding, Clarence Carter. Afroamerikkalaisen musiikin lisäksi yhden selkeän keräilykohteen muodostivat amerikkalaiset folk-levyt: Woody Guthrie, Pete Seeger, Bob Dylan, Joan Baez, Peter, Paul and Mary ja harvinaisempi materiaali artisteilta, kuten Melanie ja Malvina Reynolds. Myös kotimainen folk, artisteilta kuten Finntrio ja Anki Lindqvist on hyvin edustettuna. Hyllyssä on myös paljon ranskankielistä musiikkia: protestilaulaja Colette Magny, Juliette Greco, Edith Piaf, ”Monsieur 100,000 Volts” eli Gilbert Becaud ja Michèle Arnaudin chansoneja. Lisäksi hyllystä löytyy perulaisen Yma Sumacin exoticaa, joitakin lattareita ja esimerkiksi Amalia Rodriguesin fadoja. 

Klassinen musiikki

Oman osionsa muodostaa klassinen musiikki. Birgitta Ulfsson muistelee, että Toven ja Tuulikin hipoissa saatettiin tanssia jopa Bachin Brandenburgilaiskonserttoja. Pariskunnan hyllystä löytyy myös laajasti muutakin klasaria: Tsaikovskia, Rimsky-Korsakovin Scheherazade, Lisztiä, Bachia, Vivaldia ja Mendehlssonia. Yksi erikoisuuksista on vuonna 1966 julkaistu, varhaista elektronista musiikkia sisältävä albumi Electronic music, joka sisältää Andres Lewin-Richterin, Ilhan Mimaroglun, Tzvi Avnin ja Walter Carlosin musiikkia. Merkittävä elekronisen musiikin pioneeri Carlos kävi läpi sukupuolen korjausleikkauksen 1970-luvun alussa ja tunnetaan nykyisin nimellä Wendy Carlos. 

Tuulikki tykkäsi country-musiikista

Ennalta arvaamattoman osan kokoelmaa muodostaa Tuulikin länkkäri-innostus. Hänhän syntyi Amerikassa, mikä varmasti osaltaan selittää fanitusta. Hyllyssä on huomattava määrä country and western-musiikkia artisteilta, kuten Tex Ritter, Glen Campbell, Bobby Austin, Wanda Jackson ⏤ jopa Elton Brittin jodlausta. Erilaisia kantri-kokoelmia on kahdeksan kappaletta. Western-harrastukseen on saattanut liittyä myös sateenkaari-ulottuvuus. Western-elokuvat ovat olleet oman aikansa ”pehmopornoa” ⏤ elokuvia, joita katsellessa miehet ovat voineet ihailla toisia miehiä valkokankaalla. Esimerkiksi monissa Montgomery Cliftin ja James Stewartin 1940-luvun westerneissä on nähty homoeroottista latausta. Myös esimerkiksi Doris Dayn poikamainen hahmo ja tämän naiseksi naamioituva vastanäyttelijänsä Dick Wesson elokuvassa Calamity Jane (Tarkka-ampujatyttö, 1953) on nähty osana varhaista queer-elokuvaa. 

Musikaaleja ja kauhua

Toven ja Tuulikin yhteisessä levyhyllyssä on myös paljon musikaalia ja elokuvasoundtrackeja, esimerkiksi Roman Polanskin elokuvasta Rosemary’s Baby (1968), jota pidettiin ilmestyessään eräänlaisena feministisenä kauhuelokuvana. Hyllystä löytyy myös kauhuelokuvien ääniefektejä sisältävä Chilling, Thrilling Sounds of the Haunted House (1964), joka sisältää ukkosenjylyä, sateenropinaa, tuulen ujellusta ja lattian natinaa. Levyllä on saatettu luoda tunnelmaa Halloween-henkisissä kotihipoissa.