
Muumit teatterissa – päättömästä peikosta sadan nuken muuminäytelmään

Muumit ovat valloittaneet teatterilavoja liki alkuajoistaan saakka. On kuitenkin eri asia piirtää muumi kuin saada hahmojen mittasuhteet kolmiulotteisesti oikein näyttämölle. Tässä artikkelissa tutustumme siihen, miten muumit ovat kehittyneet Svenska Teaternin vuoden 1949 ensimmäisestä muumiteatteriesityksestä tuoreimpaan (ja ensimmäiseen) Muumi-sarjakuvien teatteritulkintaan, Kris och Katastrof i Mumindalen. Uusi teatteriproduktio esitetään Tove Janssonin kotikaupungissa Helsingissä Lilla Teaternin lavalla. Huomaa myös valloittava minidokumentti artikkelin lopussa!
Tove Janssonia kiehtoi teatteri. Teatteri oli jo pitkään ollut aiheena hänen maalauksissaan, ennen kuin hänelle itselle tarjoutui mahdollisuus työskennellä teatterissa muumituotannon parissa. ”Teatteri oli mahdollisuuksien palatsi, missä mikä tahansa saattoi vaihtaa paikkaa, muuttua ja näyttää toisenlaiselta – miljöö oli kuin tehty Tovelle, joka etsi jatkuvasti uusia ilmaisukeinoja”, kirjoittaa Tove Janssonin tutkija ja kirjallisuuden professori Boel Westin Tove Janssonin elämäkertakirjassa Sanat, kuvat, elämä. Ehkä voimme kuulla Tove Janssonia itseään teatterirotta Emman hyvin muotoillussa toteamuksessa muumikirjassa Vaarallinen juhannus (1954):
“Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.”
Ensimmäinen muumiteatteri 1949
Idea muumien viemisestä teatteriin oli alun perin Tove Janssonin ystävän, teatteriohjaaja Vivica Bandlerin, jonka kanssa Tovella oli myös lyhyt rakkaussuhde. Alku oli kuitenkin kamppailua kun teatterin johtokunta hylkäsi näytelmän pitäen sitä liian perinteisenä sekä sopimattomana lapsille. Johtokunta kuitenkin pyörsi päätöksensä vastalauseiden jälkeen, ja ensimmäinen muuminäytelmä Mumintrollet och kometen sai ensi-iltansa Svenska Teaternissa Helsingissä 29. joulukuuta 1949, ohjaajana Vivica Bandler.
Näytelmän yhteydessä nousi esiin haaste luoda muumihahmot kolmiulotteisina teatterilavalle. Tove Jansson suunnitteli puvustuksen itse – ensimmäisillä teatterimuumeilla oli paksut mahat, pitkät kuonot ja reiät näyttelijän silmille. Näitä puvustuksia Jansson kehitti eteenpäin tulevia esityksiä ja näytelmiä varten.
Näytelmä sai omaperäisyydestään sekä kiitosta että kritiikkiä – lastennäytelmän tekemisen asianmukaisuus maailmanlopusta kyseenalaistettiin, ja eräänlainen moraalinen paniikki syntyi, kun vanhemmat järkyttyivät Muumien kiroilusta ja juomisesta lavalla: “Yksi ilmoitti, että heidän pieni poikansa pyysi ”mahonkigrogia” ja alkoi kiroilla, toinen sanoi, että hänen poikansa julisti olevansa hattivatti ja juoksi ympäri lattiaa tassut ojennettuina, mutisten ‘Oi, horisontit, oi, horisontit’”, kuvailee Boel Westin. Suomenruotsalaisen sanomalehden Hufvudstadsbladetin yleisönosastopalsta kuumeni, ja itse Tove Jansson kirjoitti vastineen ”hämmentyneelle isälle”:
“…helvetintuli on sana ja Mörkö (Mårra) on nimi, molemmat esiintyvät näytelmässäni, ‘helvetin akkaväki’ sen sijaan on ilmaus joka vaikuttaa minusta aavistuksen vulgääriltä. Mitä sanoja tahansa voi vääristellä, jos vain haluaa. Mikäli ‘helskatti’ (förmårrat) on hirveä ilmaus, pitäisi myös ‘hirveän’ olla kielletty ilmaus. Näytelmän profeetta juo muskottikukkaviiniä, mutta nyttemmin äärimäisen hämmentyneellä kirjailijalla ei ollut aavistustakaan, että hän juopottelee.” (Siteerattu kirjaa Sanat, kuvat, elämä)
Tove Jansson, joka oli useiden kuukausien ajan enemmän tai vähemmän asunut teatterissa uppoutuen käsikirjoituksen kirjoittamiseen, lavastuksen tekemiseen ja puvustuksen suunnitteluun, oli nyt entistäkin lumoutuneempi teatterista.
Muumit Lilla Teaternissa 1958
Ensimmäisen muuminäytelmän jälkeen kesti lähes kymmenen vuotta, ennen kuin muumit nousivat jälleen lavalle – tällä kertaa Lilla Teaternissa Helsingissä. Tove Jansson ei kuitenkaan tällä välin ollut jättänyt teatteria kokonaan: ensimmäisessä muumikuvakirjassa Kuinkas sitten kävikään? (1952) näkyy monia viitteitä teatterinäyttämön kulissimaisesta estetiikasta. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistiin muumikirja Vaarallinen juhannus (1954) – kunnianosoitus Shakespearen Kesäyön unelmalle, jossa ensimmäisen muuminäytelmän ensi-iltaa ympäröivä kaaos on saattanut hiipiä rivien väliin.
Toinen muuminäytelmä ”Troll i kulisserna” Lilla Teaternissa perustuu nimenomaan Vaaralliseen juhannus -tarinaan. Näytelmä oli todellinen menestys, joka avasi ovet sekä näyttelijöille että Lilla Teaternille muihin Pohjoismaihin.
Muumipeikkoa näyttelevä Lasse Pöysti kuvaili menestystä Tukholmassa vuonna 1959 sataprosenttiseksi, ja teatterirotta Emmaa näytelleen Birgitta Ulfssonin mukaan ihmiset tekivät pyhiinvaelluksia teatteriin. Menestys oli täydellinen, kun näytelmä saapui Osloon vuonna 1960 – Tove Jansson itse näytteli leijonan takapäätä. Lasse Pöysti kirjoittaa muistelmissaan, että se oli paras teatteriesitys, jossa hän oli ollut mukana koko 50 vuoden uransa aikana. (Jännittävä yksityiskohta on, että Pöysti ja Ulfsson ovat myös näyttelijä Alma Pöystin isovanhempia. Alma Pöysti esittää Tove Janssonia suositussa elokuvassa ”Tove”.)
Myös tämän näytelmän ohjasi Vivica Bandler. Tove Jansson kirjoitti käsikirjoituksen ja suunnitteli puvut ja Erna Tauro teki musiikin ensimmäistä kertaa. Tästä alkoi myös Janssonin ja Tauron yhteistyö, joka johti vuosikymmenten aikana useisiin kuuluisiin muumilauluihin. Erikoista tälle näytelmälle oli myös se, että muumit nostivat lavalle astuttuaan päänsä pois, jotta yleisö näki ja kuuli näyttelijät paremmin.

Muumit takaisin Lilla Teaternin lavalle
Muumitarinat ovat vuosien saatossa inspiroineet lukemattomia teatterituotantoja, konsertteja, oopperaa ja balettia, ja nyt muumifanit ympäri maailmaa voivat kokea muumit teatterilavalla omilla kotinurkillaan.
Tuore esimerkki siitä, miten muumiestetiikka on kehittynyt teatterinäyttämöllä, on Jakob Höglundin ohjaama ja Annina Enckellin käsikirjoittama Kris och katastrof i Mumindalen, kun muumit tekevät paluun 64 vuoden jälkeen Lilla Teaternin näyttämölle.
Tove ja Lars Janssonin muumisarjakuvat vuosilta 1954-1975 toimivat ensimmäistä kertaa teatterinäytelmän pohjana, ja Höglundin luovalla ohjauksella ne muotoutuvat visuaaliseksi, fyysiseksi ja rytmiseksi nukketeatteriksi, joka jättää sydämen, aivot ja naurulihakset jyskyttämään. Jo puolet näytelmän lipuista on myyty ennakkoon, ja sen jälkeen kun Suomen suurin sanomalehti Helsingin Sanomat antoi näytelmälle neljä tähteä ja Svenska Ylen kirjoitti ylistävän arvostelun, on näytelmän menestys taattu.
Sarjan mustavalkoinen estetiikka toistuu sekä lavastuksessa, nukeissa että puvustuksessa ja sitoo yhteen näyttelijäkokoonpanon, joka on hitsattu yhteen yhdeksi organismiksi. Se on suuri haaste kymmenelle henkilölle, kun otetaan huomioon, että he ohjaavat yli 100 kaksi- ja kolmiulotteista nukkea, jotka nukkesuunnittelija Heini Maaranen on tehnyt näytelmää varten.
Näytelmässä on myös uutta musiikkia, jonka Robert Kock on säveltänyt ja sovittanut Annina Enckellin teksteihin. Asettamalla pianon lavalle aivan kuten se oli sijoitettuna Lilla Teaternin ensimmäisessä muumi-teatteriesityksessä, tuotantoryhmä iskee silmää Toven luottosäveltäjä Erna Taurolle.
Ohjaaja ja Lilla Teaternin taiteellinen johtaja Jakob Höglund on haaveillut muuminäytelmän tekemisestä uransa alusta lähtien kymmenen vuoden ajan:
”Olen ohjaajaurani alusta lähtien haaveillut tuovani muumit ystävineen teatterilavalle, ja on sanomattakin selvää, että näytelmä esitetään juuri Lillanin lavalla”, Höglund sanoo.
Täältä näet minidokumentin näytelmästä ja Lilla Teaternin muumihistoriasta: