Tove Jansson • Työn iloa • Tovejansson.com

01

ROHKEA TOVE JANSSON – MYMMELEIDEN JA KUMMITUSTEN JOUKOSSA

Hissin ovi käy ja ovikello soi kesken Tšaikovskin viidennen sinfonian ensimmäisen osan. Ateljeehen astuu Vivica Bandler, myrskyisän suhteen alkumetreillä marraskuussa 1946. Tove Jansson kuuntelee levyn kerta toisensa jälkeen kokeakseen muistojen ja sävelten kautta saman huumaavan tunteen. Bandlerin musta leninki on aina samanlainen, mutta niin on loppukin. Kun musiikki lakkaa, Tove Jansson jää yksin, ja sillä hetkellä yksinäisyys on niin suurta, että se räjäyttää hänet palasiksi.

”Me, minä itse olen aurinko”

Rakastuminen oli muuttanut Tove Janssonin. Niin sanoi hänen ystävättärensä Eva Wichman: ”Olet kokonaan muuttunut, tapasi, kasvosi, liikkeesi – ehkä ajatuksesikin?” (Jansson siteerasi Wichmania kirjeessään Bandlerille 29.12.1946). Tuohon aikaan homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos, ja Jansson kirjoitti kirjeissään, että ne pitäisi lukemisen jälkeen polttaa.

Aiemmissa suhteissaan Tove Jansson oli aina odottanut toisen loistavan valoaan häneen, mutta Bandlerin kanssa ollessaan hän tajusi olevansa itse säteilevä ja täynnä lämpöä: ”Me, minä itse olen aurinko” (kirjeessä Vivica Bandlerille). Itsepetoksen ja naiiviuden kerrokset karisivat hänestä ja eräänlainen rohkea itsetunto murtautui esiin. He puhuivat omalla, erityisellä tavallaan, ja lähekkäin ollessaan he täyttivät toistensa erotiikan, hellyyden ja ymmärtämyksen tarpeet.

Mutta jo jouluna Vivica Bandler matkusti pois, kauan suunnitellulle ulkomaanvierailulle. Lukuisissa rakkauskirjeissään Tove Jansson tunnusti olevansa onnellisempi kuin koskaan. ”On vain niin että onni on aina vakavaa.” (kirjeessä Vivica Bandlerille). Rakkaus ei ollut vain vapaamielistä ja riippumatonta, siihen kuului myös lojaalius ja turvallisuus. Eräänä iltana hän sanoi Atos Wirtaselle, jonka kanssa hän oli tuolloin kihloissa, ettei rakastanut tätä enää.

Tove Jansson työ rakkaus kirje Vivica Bandler — Tove Janssonin kirje Vivica Bandlerille vuodelta 1947, jossa esimerkiksi Muumipeikko toteaa freskojen maalaamisen olevan raskasta mutta hauskaa.

Tove Janssonin kirje Vivica Bandlerille vuodelta 1947, jossa esimerkiksi Muumipeikko toteaa freskojen maalaamisen olevan raskasta mutta hauskaa.

Al fresco ja lauluja rakastetulleni

Agronomi ja teatteriohjaaja Vivica Bandler oli naimisissa Kurt Bandlerin kanssa, ja hänellä oli rakastajattaria sekä Helsingissä että Pariisissa. Kiihkeä lemmenkaruselli päättyi Toven osalta sydänsuruun. Välttääkseen epäilyksiä suhteestaan Jansson ja Bandler lähettivät toisilleen useiden päivien kirjeet yhdessä kuoressa, johon osoitteen kirjoitti aina eri henkilö, joskus kauppias, joskus kampaaja. Tove Jansson kirjoitti Tiuhtista ja Viuhtista, jotka puhuvat omaa kieltään Taikurin hatun käsikirjoituksessa, ja runoili rakkauslauluja toivoen, että osaisi säveltää ne musiikiksi. Hän alkoi myös suunnitella kahta suurta seinämaalausta Helsingin kaupungintalolle Vivica Bandlerin isän, apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckellin tilauksesta.

Samaan aikaan kun Jansson maalasi ensimmäistä freskoaan, Bandler ohjasi Pariisissa ensimmäistä elokuvaansa. Ystävä ja mentori Sam Vanni epäili, saisiko Tove Jansson valmiiksi kaksi suurta, 2×6 metrin kokoista seinämaalausta kevään aikana, mutta rohkeus teki Janssonista lannistumattoman. Hän halusi todistaa kykynsä! Ateneumin materiaaliopin opettaja Johannes Gebhard oli samaa mieltä: tämä oli ainutlaatuinen tilaisuus. Tehtävässä yhdistyivät taidemaalarin identiteetti ja integriteetti, ja samalla se kertoi, kuinka paljon hänen rakastettunsa merkitsi hänelle. Juhlat kaupungissa -freskon keskellä tanssii täysin tunnistettavana hahmona Vivica Bandler. Kun Bandler valitsi Tove Janssonin sijaan rakastaa muita, oli pettymys suuri. Onnen aikaa ympäröivät tummat varjot, rakkautta reunusti pimeys.

Tove Jansson työ rakkaus fresko Juhlat kaupungissa — Juhlat kaupungissa freskossa tummahiuksinen Vivica Bandler on tanssimassa Tove Janssonin polttaessa tupakkaa etualalla. Fresko on nykyään esillä HAM taidemuseossa Helsingissä.

Juhlat kaupungissa freskossa tummahiuksinen Vivica Bandler on tanssimassa Tove Janssonin polttaessa tupakkaa etualalla. Fresko on nykyään esillä HAM taidemuseossa Helsingissä.

”On pukunsa maalattu kauniiksi niin
kuin onnemme aika mennyt.
Vaan taustan varjot tummentuu
ja mustaksi maalaan sen nyt.”
(Katkelma runosta ”Al fresco”, Visor till min käresta)

Visor till min käresta (suomeksi “Lauluja rakastetulleni”, myöhemmin nimellä Visor till min dam) on julkaisematon kokoelma lauluja, joissa sekoittuvat tuska, kaipaus, kiihkeä ilo, ihailu ja syvän sininen melankolia. Tove Jansson lähetti käsikirjoituksen Vivica Bandlerille kesällä, luovutettuaan heidän rakkautensa suhteen. Laulujen kertoja piiloutuu rakastettunsa seinäpaperiin kaikilta jossitteluilta, vaatimuksilta ja vastaväitteiltä ja matkaa lopulta pois sinisillä veneillä, koska ei kestä enempää.

Päinvastaistinen valitusvirsi

Janssonin ja Bandlerin suhde muuttui vähitellen läheiseksi ystävyydeksi ja avuliaisuudeksi. Molemmat olivat intensiivisiä persoonallisuuksia, kiinnostuneita ihmisistä, ja luova työ yhdisti heitä. Huumorintajukin oli samanlainen. Vuosi Visor till min käresta -kokoelman jälkeen Tove Jansson lähetti Vivica Bandlerille riehakkaan, avantgardistisesti kuvitetun käsikirjoituksen nimeltään Fittornas återtåg (“Vittujen paluu”).

”Vittujen paluu
tai
Päinvastaistinen valitusvirsi ääriolosuhteiden vallitessa
Psykologinen speksuaalitragedia yhdessä näytöksessä kullistisin lavastein,
tarkoitettu alaikäisille, joilla on huonoja taipumuksia joulun aikaan,
kirjoittanut Tiuhti”

Teos on romanttinen näytelmä, sekoitus dadaismia ja undergroundkulttuuria ja osoitus burleskista huumorista. Vihkonen oli koristeltu lehdistä leikatuilla vähäpukeisten daamien ja herrojen kuvilla. Tunnelmaltaan riemukkaan ja vapaamielisen näytelmän tapahtumat sijoittuvat Pro Vivica -yhdistyksen ympärille. Yhdistyksen johtaja ”Vivica” rekrytoi uusia jäseniä, joiden on varottava rakastumasta häneen.

Ystävällisyys ja mymmeliys

Kummitusten, kuten lesboja kutsuttiin, piirit olivat pienet Suomen taiteilijayhteisössä ja vielä pienemmät suomenruotsalaisten keskuudessa. Vuonna 1952 Tove Jansson, joka oli tuntenut itsensä kodittomaksi ja halusi päästä selvyyteen itsestään, sanoi haluavansa siirtyä lopullisesti kummitusten puolelle, valita ”rive gauchen”, toisin sanoen lesbouden, sillä se oli aidoin ja onnellisin ratkaisu hänelle. Hän asui tuohon aikaan kultaseppä Britt-Sofie Fochin kanssa ja työsti sekä muotokuvia että alastontutkielmia tästä.

Tove Jansson työ rakkaus Britt-Sofie Foch kutsukortti © Svenska litteratursällskapet i Finland, SLSA 1210 — Kutsukortti vuodelta 1953, jossa kummitukset Tove Jansson ja Britt-Sofie Foch kutsuvat suurkummitus Vivica Bandlerin kunnioittamaan läsnäolollaan heidän yksivuotista mymmeliyspäiväänsä.

Kutsukortti vuodelta 1953, jossa kummitukset Tove Jansson ja Britt-Sofie Foch kutsuvat suurkummitus Vivica Bandlerin kunnioittamaan läsnäolollaan heidän yksivuotista mymmeliyspäiväänsä.

Kun Foch ja Bandler tapasivat Pariisissa, sai Foch nuorempana neuvoja kaikesta kummitteluun ja mymlaamiseen liittyvästä, aina vaatteista käytöstapoihin ja eleisiin. ”Mymlaaminen” oli salakieltä ja tarkoitti rakastelemista, ja siitä on myös johdettu Mymmelin nimi. Pienissä piireissä ihmiset sotkeutuivat helposti toisiinsa, ja sitä paitsi oli oltava hienotunteinen.

Rivien väliin oli mahdutettava paljon. Tove Jansson ei koskaan puhunut tunteistaan täysin avoimesti vanhempiensa Signe Hammarsten Janssonin ja Viktor Janssonin kanssa, mikä heijasteli yhteiskunnan asenteita ja sai hänet tuntemaan itsensä kovin yksinäiseksi. Mutta hänen rakastettunsa ja näiden kumppanit valtasivat Pellingin kalliot, ja suhteista tiedettiin, vaikka niistä ei puhuttu. Kukaan ystäväpiiristä ei ollut ”tyynen ilman ihmisiä” kuten Tove Jansson asian ilmaisi, joten juonitteluja riitti selviteltäväksi ja tunteita puitavaksi. Ystävien kesken pidettiin monia iloisia juhlia ja kauniin sään sattuessa lähdettiin retkelle.

Hissin ovi käy ja ovikello soi kesken Tšaikovskin viidennen sinfonian ensimmäisen osan. Ateljeehen astuu Vivica Bandler, myrskyisän suhteen alkumetreillä marraskuussa 1946. Tove Jansson kuuntelee levyn kerta toisensa jälkeen kokeakseen muistojen ja sävelten kautta saman huumaavan tunteen. Bandlerin musta leninki on aina samanlainen, mutta niin on loppukin. Kun musiikki lakkaa, Tove Jansson jää yksin, ja sillä hetkellä yksinäisyys on niin suurta, että se räjäyttää hänet palasiksi.

”Me, minä itse olen aurinko”

Rakastuminen oli muuttanut Tove Janssonin. Niin sanoi hänen ystävättärensä Eva Wichman: ”Olet kokonaan muuttunut, tapasi, kasvosi, liikkeesi – ehkä ajatuksesikin?” (Jansson siteerasi Wichmania kirjeessään Bandlerille 29.12.1946). Tuohon aikaan homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos, ja Jansson kirjoitti kirjeissään, että ne pitäisi lukemisen jälkeen polttaa.

Aiemmissa suhteissaan Tove Jansson oli aina odottanut toisen loistavan valoaan häneen, mutta Bandlerin kanssa ollessaan hän tajusi olevansa itse säteilevä ja täynnä lämpöä: ”Me, minä itse olen aurinko” (kirjeessä Vivica Bandlerille). Itsepetoksen ja naiiviuden kerrokset karisivat hänestä ja eräänlainen rohkea itsetunto murtautui esiin. He puhuivat omalla, erityisellä tavallaan, ja lähekkäin ollessaan he täyttivät toistensa erotiikan, hellyyden ja ymmärtämyksen tarpeet.

Mutta jo jouluna Vivica Bandler matkusti pois, kauan suunnitellulle ulkomaanvierailulle. Lukuisissa rakkauskirjeissään Tove Jansson tunnusti olevansa onnellisempi kuin koskaan. ”On vain niin että onni on aina vakavaa.” (kirjeessä Vivica Bandlerille). Rakkaus ei ollut vain vapaamielistä ja riippumatonta, siihen kuului myös lojaalius ja turvallisuus. Eräänä iltana hän sanoi Atos Wirtaselle, jonka kanssa hän oli tuolloin kihloissa, ettei rakastanut tätä enää.

Al fresco ja lauluja rakastetulleni

Agronomi ja teatteriohjaaja Vivica Bandler oli naimisissa Kurt Bandlerin kanssa, ja hänellä oli rakastajattaria sekä Helsingissä että Pariisissa. Kiihkeä lemmenkaruselli päättyi Toven osalta sydänsuruun. Välttääkseen epäilyksiä suhteestaan Jansson ja Bandler lähettivät toisilleen useiden päivien kirjeet yhdessä kuoressa, johon osoitteen kirjoitti aina eri henkilö, joskus kauppias, joskus kampaaja. Tove Jansson kirjoitti Tiuhtista ja Viuhtista, jotka puhuvat omaa kieltään Taikurin hatun käsikirjoituksessa, ja runoili rakkauslauluja toivoen, että osaisi säveltää ne musiikiksi. Hän alkoi myös suunnitella kahta suurta seinämaalausta Helsingin kaupungintalolle Vivica Bandlerin isän, apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckellin tilauksesta.

Samaan aikaan kun Jansson maalasi ensimmäistä freskoaan, Bandler ohjasi Pariisissa ensimmäistä elokuvaansa. Ystävä ja mentori Sam Vanni epäili, saisiko Tove Jansson valmiiksi kaksi suurta, 2×6 metrin kokoista seinämaalausta kevään aikana, mutta rohkeus teki Janssonista lannistumattoman. Hän halusi todistaa kykynsä! Ateneumin materiaaliopin opettaja Johannes Gebhard oli samaa mieltä: tämä oli ainutlaatuinen tilaisuus. Tehtävässä yhdistyivät taidemaalarin identiteetti ja integriteetti, ja samalla se kertoi, kuinka paljon hänen rakastettunsa merkitsi hänelle. Juhlat kaupungissa -freskon keskellä tanssii täysin tunnistettavana hahmona Vivica Bandler. Kun Bandler valitsi Tove Janssonin sijaan rakastaa muita, oli pettymys suuri. Onnen aikaa ympäröivät tummat varjot, rakkautta reunusti pimeys.

”On pukunsa maalattu kauniiksi niin
kuin onnemme aika mennyt.
Vaan taustan varjot tummentuu
ja mustaksi maalaan sen nyt.”
(Katkelma runosta ”Al fresco”, Visor till min käresta)

Visor till min käresta (suomeksi “Lauluja rakastetulleni”, myöhemmin nimellä Visor till min dam) on julkaisematon kokoelma lauluja, joissa sekoittuvat tuska, kaipaus, kiihkeä ilo, ihailu ja syvän sininen melankolia. Tove Jansson lähetti käsikirjoituksen Vivica Bandlerille kesällä, luovutettuaan heidän rakkautensa suhteen. Laulujen kertoja piiloutuu rakastettunsa seinäpaperiin kaikilta jossitteluilta, vaatimuksilta ja vastaväitteiltä ja matkaa lopulta pois sinisillä veneillä, koska ei kestä enempää.

Päinvastaistinen valitusvirsi

Janssonin ja Bandlerin suhde muuttui vähitellen läheiseksi ystävyydeksi ja avuliaisuudeksi. Molemmat olivat intensiivisiä persoonallisuuksia, kiinnostuneita ihmisistä, ja luova työ yhdisti heitä. Huumorintajukin oli samanlainen. Vuosi Visor till min käresta -kokoelman jälkeen Tove Jansson lähetti Vivica Bandlerille riehakkaan, avantgardistisesti kuvitetun käsikirjoituksen nimeltään Fittornas återtåg (“Vittujen paluu”).

”Vittujen paluu
tai
Päinvastaistinen valitusvirsi ääriolosuhteiden vallitessa
Psykologinen speksuaalitragedia yhdessä näytöksessä kullistisin lavastein,
tarkoitettu alaikäisille, joilla on huonoja taipumuksia joulun aikaan,
kirjoittanut Tiuhti”

Teos on romanttinen näytelmä, sekoitus dadaismia ja undergroundkulttuuria ja osoitus burleskista huumorista. Vihkonen oli koristeltu lehdistä leikatuilla vähäpukeisten daamien ja herrojen kuvilla. Tunnelmaltaan riemukkaan ja vapaamielisen näytelmän tapahtumat sijoittuvat Pro Vivica -yhdistyksen ympärille. Yhdistyksen johtaja ”Vivica” rekrytoi uusia jäseniä, joiden on varottava rakastumasta häneen.

Ystävällisyys ja mymmeliys

Kummitusten, kuten lesboja kutsuttiin, piirit olivat pienet Suomen taiteilijayhteisössä ja vielä pienemmät suomenruotsalaisten keskuudessa. Vuonna 1952 Tove Jansson, joka oli tuntenut itsensä kodittomaksi ja halusi päästä selvyyteen itsestään, sanoi haluavansa siirtyä lopullisesti kummitusten puolelle, valita ”rive gauchen”, toisin sanoen lesbouden, sillä se oli aidoin ja onnellisin ratkaisu hänelle. Hän asui tuohon aikaan kultaseppä Britt-Sofie Fochin kanssa ja työsti sekä muotokuvia että alastontutkielmia tästä.

Kun Foch ja Bandler tapasivat Pariisissa, sai Foch nuorempana neuvoja kaikesta kummitteluun ja mymlaamiseen liittyvästä, aina vaatteista käytöstapoihin ja eleisiin. ”Mymlaaminen” oli salakieltä ja tarkoitti rakastelemista, ja siitä on myös johdettu Mymmelin nimi. Pienissä piireissä ihmiset sotkeutuivat helposti toisiinsa, ja sitä paitsi oli oltava hienotunteinen.

Rivien väliin oli mahdutettava paljon. Tove Jansson ei koskaan puhunut tunteistaan täysin avoimesti vanhempiensa Signe Hammarsten Janssonin ja Viktor Janssonin kanssa, mikä heijasteli yhteiskunnan asenteita ja sai hänet tuntemaan itsensä kovin yksinäiseksi. Mutta hänen rakastettunsa ja näiden kumppanit valtasivat Pellingin kalliot, ja suhteista tiedettiin, vaikka niistä ei puhuttu. Kukaan ystäväpiiristä ei ollut ”tyynen ilman ihmisiä” kuten Tove Jansson asian ilmaisi, joten juonitteluja riitti selviteltäväksi ja tunteita puitavaksi. Ystävien kesken pidettiin monia iloisia juhlia ja kauniin sään sattuessa lähdettiin retkelle.

02

GRAAFIKKO GRAMOFONIN ÄÄRELLÄ – TANSSIEN RATKAISUUN

Tove Jansson toivoi kaikkein eniten sopuisia, rauhallisia työpäiviä, sillä velvollisuudentunto kulki alati ilmaisun halun kintereillä. Mutta halun ja ilon syttymisestä seurasi aina jotakin hyvää – enemmän töitä, läheisempiä ystävyyssuhteita, rikkaampi elämä. Jos oli jumissa, saattoi ratkaisu löytyä tanssimalla. Kaikenlainen seurustelu oli puolivillaista eikä edes kirjeitä voinut kirjoittaa, jos ei todella halunnut. Eräs erityisen tärkeä kohtaaminen tapahtui levysoittimen äärellä.

Suomen ensimmäinen yökerho

Ensimmäisen kerran Tove Jansson kävi yökerhossa ollessaan Vivica Bandlerin kanssa Roomassa vuonna 1952. He olivat läpikulkumatkalla, suuntanaan Tunisia, mutta tuhlasivat kaupungissa liian suuren osan matkakassastaan, ja Tove Jansson totesi, ettei klubielämä ollut häntä varten. Mutta samana kesänä Helsingissä pidettiin olympialaiset ja Vivica Bandler avasi tilapäisen yökerhon, mahdollisesti ensimmäisen Suomessa.

Yökerho, nimeltään Le Club du Sauna, sijaitsi Handelsgilletin bridgehuoneessa, ja siellä vieraili vip-henkilöitä – porvaristoa ja taiteilijoita, ja prinssejä kaikkialta Euroopasta. Matti Caloniuksen saunojia esittävä seinämaalaus taustanaan Tove Jansson suunnitteli sisustuksen, jonka tarkoitus oli tehdä tilasta vielä entistäkin rähjäisempi. Nurkkiin ripustettiin hämähäkinseittejä, punaiset lyhdyt paloivat. Saunan lauteita muistuttavan näkymän viimeisteli kimppu koivunoksia.

Tove Jansson työ rakkaus Club de Sauna Vivica Bandler — Le Club du Saunalla tarjoilivat muun muassa pianisti Cyril Szalkiewicz ja kirjailija Mary Mandelin, jotka Tove Jansson ikuisti Gillebladet-lehden kuvitukseen. Kuvassa myös Vivican ystävä, laulaja ja pianisti Moune de Rivel.

Le Club du Saunalla tarjoilivat muun muassa pianisti Cyril Szalkiewicz ja kirjailija Mary Mandelin, jotka Tove Jansson ikuisti Gillebladet-lehden kuvitukseen. Kuvassa myös Vivican ystävä, laulaja ja pianisti Moune de Rivel.

Juhlat ateljeessa ja talven taikaa kaupungissa

He olivat nähneet toisensa vilaukselta Pariisissa, kummituspaikka Monoclessa. Mutta vasta Taiteilijaseuran joulujuhlissa vuonna 1955, gramofonin äärellä, Tuulikki Pietilän ja Tove Janssonin rakkaustarina alkoi. Kumpikin oli tuonut mukanaan parhaat savikiekkonsa ja halusi päättää, mitä soitetaan. Iloinen ja eloisa graafikko ja taiteilija, joka sai lempinimen Tooti, oli tullut Tove Janssonin elämään jäädäkseen.

Kylmä kaupunkimaisema reunusti Tove Janssonin tietä Töölöön, jossa Tuulikki Pietilä asui, ja ajan myötä hahmottui kertomus Muumipeikon talvesta. Salonki on lumen peitossa ja siellä missä kasvoi omenoita kasvaa nyt lunta, mutta Muumipeikko kohtaa vakaan ja viisaan Tuu-tikin, josta tulee hänen turvansa. Asioista on päästävä selville itse, sanoo Tuu-tikki Taikatalvessa. ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.”

Tove Jansson työ rakkaus Tuulikki Pietilä kissa joulukortti — Tuulikki Pietilän Tove Janssonille lähettämä joulukortti, 1955.

Tuulikki Pietilän Tove Janssonille lähettämä joulukortti, 1955.

Ullanlinnankatu 1:n ateljeen seinällä oli raidallista kissaa esittävä joulukortti. Se oli joulutervehdys, jonka Tuulikki Pietilä oli lähettänyt heti Taiteilijaseuran joulujuhlien jälkeen. Ateljeen vuokrasuhde oli vuosia ollut epävarma ja huoneistoa havitelleet ostajat olivat kolkutelleet ovelle yhtenään. Nyt ateljee oli vihdoin Tove Janssonin oma. Se oli todellakin hänen – polttopuiden ja tupakan savulta, öljyväreiltä, tärpätiltä, fiksatiivilta, hajuvedeltä ja kahvilta tuoksuva ateljee. Kaikenlainen tilapäisesti seinälle ripustettu sai mennä, tilalle tuli uusia kuvia, siististi ja suoraan ripustettuja, ja yksi uusista tauluista oli Tuulikki Pietilän signeeraama.

Tove Jansson söi sitruunasuolalla maustettuja avokadoja majoneesin kera, joi viskiä, poltti kuin korsteeni ja sivuutti ärtyneenä esitelmät tupakan vaaroista: ”Jos en polta, niin en voi työskennellä!” Mutta juhlissa ateljeen pöytä notkui herkuista. Juustotarjottimella oli romaduria, tilsitiä, kuminajuustoa, maalaisjuustoa, roquefortia, camembertia… ja pähkinöitä, suolattuja manteleita, suklaakonvehteja, piparminttukaramelleja, hedelmiä. Juomaksi tarjottiin punaviiniä, giniä, greippimehua, jallua ja tonikkia. Lisäksi hieman venäläisiä keltaisia tomaatteja, oliiveja, pikkuleipiä ja pitkiä ranskanleipiä, pain blanc!

Tove Jansson työ rakkaus Tuulikki Pietilä — Tove Jansson yhdessä elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa, 1960.

Tove Jansson yhdessä elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa, 1960.

Syntymäpäiviä ja juhannuskokkoja

Juhlat kuuluivat myös kesään, samoin kuin vieraat, jotka häiritsivät työrauhaa. Kesällä 1959 Tove Jansson oli Pellingissä Tootin, Ham-äidin ja Lars-veljen kanssa, piirsi sarjakuvastrippejä teltassa ja soitti välillä haitarilla kamalan Merikotkan valssin. Vierailijoiden lista oli pitkä. Läheisiä ja vähemmän läheisiä ystäviä, työtovereita, toimittajia, sukulaisia useaan otteeseen… Kaikki oli hyvin niin kauan kuin sopu säilyi, silloin saattoi työskennellä.

Juhannusperinteisiin kuuluivat raketit ja kokko. Elokuun yhdeksäntenä juhlittiin Toven syntymäpäivää, ja silloin hänellä oli päässään kukkaseppele; viikkoa myöhemmin samainen kranssi koristi lapsuudenystävä Albert Gustafssonin, Abben, päätä. Abbe oli elinikäinen ystävä, tärkeä saaristoelämän idean kannattelija ja lapsuuden leikkikaveri, joka oli opettanut Tove Janssonille kaiken, mitä tarvitsi tietää. Gustafssonit ja Janssonit ja Tunnholmenin saaren seurue ilmaantuivat mustikkapiirakoiden kanssa, mukanaan lapsia, jotka uivat veneiden välissä ja kaikissa saaren poukamissa. Tuulikki Pietilä valitsi musiikin ja he tanssivat charlestonia.

Mutta viisikymmenvuotispäiviensä alla, vuonna 1964, Tove Jansson kirjoitti: ”Olenko koskaan kertonut miten inhoan syntymäpäiviä ja kaikkia perhejuhlia, juhlapäiviä ja Pyhäpäiviä ylipäänsä!? Ne ovat aina pilanneet yksityiselämäni ja aiheuttaneet minulle huonon omatunnon, ne ovat murhaavia. Ehkä kestän sen kurjuuden paremmin kun sinä olet täällä.” (kirje Maya Vannille heinäkuussa 1964).

Velvollisuudentuntoisesta juhlinnasta tuli naurettavan muodollista, ja juhlat häiritsivät ja rasittivat sopusointuista arkea.

Tove Jansson työ rakkaus Klovharu — Tuulikki Pietilä yhdessä Tove Janssonin ja Toven äidin Signe Hammarsten Janssonin kanssa Klovharun saarella.

Tuulikki Pietilä yhdessä Tove Janssonin ja Toven äidin Signe Hammarsten Janssonin kanssa Klovharun saarella.

Rajatun paratiisin hedelmäpuu

Kun vieraat olivat matkanneet kotiin, Tove Jansson tanssi New Orleans -jatsin tahtiin mustaa Psipsina-kissaa poskeaan vasten hellien. Tuulikki Pietilä työskenteli puuleikkausten ja silkkipainon parissa, viikko oli rauhallinen ja Tove Jansson itse teki kuusi ”kyseenalaisen näköistä” maalausta ja rustasi kupletteja Larsin musikaaliin Krasch. Vallitsi siunattu rauha, saarielämä oli parhaimmillaan.

Rajatun onnellisen paikan vastapaino oli ympäröivä epävarmuus. Tove Janssonin taiteessa paratiisien liepeillä vaanii aina lähestyvä katastrofi, tai sitten hän maalaa tai kirjoittaa mukaan muunlaisen pakotien. Pöydällä oleva kulhollinen appelsiineja voi auttaa ymmärtämään sitä, mikä omassa elämässä on tavoittamatonta; sillä tavoin paratiisista tulee maanpäällinen. Tove Jansson vertaa Tuulikki Pietilää hedelmäpuuhun rakkausrunossa, jossa innostus ja uudet ajatukset nivoutuvat lujuuteen ja kauneuteen:

”Olet seurassani niin kuin tämä luja puu,
tuki iloinen ja varmempi kuin mikään muu,
ja joka hedelmä, mi oksiasi koristaa,
vie ajatukset kohti uutta, parempaa!”
(Runo Tootille, 1985)

Saarella elämä ei ollut kaavamaista kuten kaupungissa, vaan tuotti jatkuvuudellaan ihanan turvallisuuden tunteen. ”Nyt kun täällä ei ole ollut väkeä vähään aikaan, saarelaiselämä on liukunut tyyneen toistuvaan rytmiinsä ja antaa minulle rauhallisen, tylsistyneen tunteen turvallisesta jatkumosta ilman vastuuta ja katastrofin tuntemuksia.” (kirje Maya Vannille, heinäkuu 1964).

Tove Jansson työ rakkaus kissa Psipsina — Tove Jansson rakkaan Psipsina-kissan kanssa (psipsina on kissa kreikaksi).

Tove Jansson rakkaan Psipsina-kissan kanssa (psipsina on kissa kreikaksi).

Tove Jansson toivoi kaikkein eniten sopuisia, rauhallisia työpäiviä, sillä velvollisuudentunto kulki alati ilmaisun halun kintereillä. Mutta halun ja ilon syttymisestä seurasi aina jotakin hyvää – enemmän töitä, läheisempiä ystävyyssuhteita, rikkaampi elämä. Jos oli jumissa, saattoi ratkaisu löytyä tanssimalla. Kaikenlainen seurustelu oli puolivillaista eikä edes kirjeitä voinut kirjoittaa, jos ei todella halunnut. Eräs erityisen tärkeä kohtaaminen tapahtui levysoittimen äärellä.

Suomen ensimmäinen yökerho

Ensimmäisen kerran Tove Jansson kävi yökerhossa ollessaan Vivica Bandlerin kanssa Roomassa vuonna 1952. He olivat läpikulkumatkalla, suuntanaan Tunisia, mutta tuhlasivat kaupungissa liian suuren osan matkakassastaan, ja Tove Jansson totesi, ettei klubielämä ollut häntä varten. Mutta samana kesänä Helsingissä pidettiin olympialaiset ja Vivica Bandler avasi tilapäisen yökerhon, mahdollisesti ensimmäisen Suomessa.

Yökerho, nimeltään Le Club du Sauna, sijaitsi Handelsgilletin bridgehuoneessa, ja siellä vieraili vip-henkilöitä – porvaristoa ja taiteilijoita, ja prinssejä kaikkialta Euroopasta. Matti Caloniuksen saunojia esittävä seinämaalaus taustanaan Tove Jansson suunnitteli sisustuksen, jonka tarkoitus oli tehdä tilasta vielä entistäkin rähjäisempi. Nurkkiin ripustettiin hämähäkinseittejä, punaiset lyhdyt paloivat. Saunan lauteita muistuttavan näkymän viimeisteli kimppu koivunoksia.

Juhlat ateljeessa ja talven taikaa kaupungissa

He olivat nähneet toisensa vilaukselta Pariisissa, kummituspaikka Monoclessa. Mutta vasta Taiteilijaseuran joulujuhlissa vuonna 1955, gramofonin äärellä, Tuulikki Pietilän ja Tove Janssonin rakkaustarina alkoi. Kumpikin oli tuonut mukanaan parhaat savikiekkonsa ja halusi päättää, mitä soitetaan. Iloinen ja eloisa graafikko ja taiteilija, joka sai lempinimen Tooti, oli tullut Tove Janssonin elämään jäädäkseen.

Kylmä kaupunkimaisema reunusti Tove Janssonin tietä Töölöön, jossa Tuulikki Pietilä asui, ja ajan myötä hahmottui kertomus Muumipeikon talvesta. Salonki on lumen peitossa ja siellä missä kasvoi omenoita kasvaa nyt lunta, mutta Muumipeikko kohtaa vakaan ja viisaan Tuu-tikin, josta tulee hänen turvansa. Asioista on päästävä selville itse, sanoo Tuu-tikki Taikatalvessa. ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.”

Ullanlinnankatu 1:n ateljeen seinällä oli raidallista kissaa esittävä joulukortti. Se oli joulutervehdys, jonka Tuulikki Pietilä oli lähettänyt heti Taiteilijaseuran joulujuhlien jälkeen. Ateljeen vuokrasuhde oli vuosia ollut epävarma ja huoneistoa havitelleet ostajat olivat kolkutelleet ovelle yhtenään. Nyt ateljee oli vihdoin Tove Janssonin oma. Se oli todellakin hänen – polttopuiden ja tupakan savulta, öljyväreiltä, tärpätiltä, fiksatiivilta, hajuvedeltä ja kahvilta tuoksuva ateljee. Kaikenlainen tilapäisesti seinälle ripustettu sai mennä, tilalle tuli uusia kuvia, siististi ja suoraan ripustettuja, ja yksi uusista tauluista oli Tuulikki Pietilän signeeraama.

Tove Jansson söi sitruunasuolalla maustettuja avokadoja majoneesin kera, joi viskiä, poltti kuin korsteeni ja sivuutti ärtyneenä esitelmät tupakan vaaroista: ”Jos en polta, niin en voi työskennellä!” Mutta juhlissa ateljeen pöytä notkui herkuista. Juustotarjottimella oli romaduria, tilsitiä, kuminajuustoa, maalaisjuustoa, roquefortia, camembertia… ja pähkinöitä, suolattuja manteleita, suklaakonvehteja, piparminttukaramelleja, hedelmiä. Juomaksi tarjottiin punaviiniä, giniä, greippimehua, jallua ja tonikkia. Lisäksi hieman venäläisiä keltaisia tomaatteja, oliiveja, pikkuleipiä ja pitkiä ranskanleipiä, pain blanc!

Syntymäpäiviä ja juhannuskokkoja

Juhlat kuuluivat myös kesään, samoin kuin vieraat, jotka häiritsivät työrauhaa. Kesällä 1959 Tove Jansson oli Pellingissä Tootin, Ham-äidin ja Lars-veljen kanssa, piirsi sarjakuvastrippejä teltassa ja soitti välillä haitarilla kamalan Merikotkan valssin. Vierailijoiden lista oli pitkä. Läheisiä ja vähemmän läheisiä ystäviä, työtovereita, toimittajia, sukulaisia useaan otteeseen… Kaikki oli hyvin niin kauan kuin sopu säilyi, silloin saattoi työskennellä.

Juhannusperinteisiin kuuluivat raketit ja kokko. Elokuun yhdeksäntenä juhlittiin Toven syntymäpäivää, ja silloin hänellä oli päässään kukkaseppele; viikkoa myöhemmin samainen kranssi koristi lapsuudenystävä Albert Gustafssonin, Abben, päätä. Abbe oli elinikäinen ystävä, tärkeä saaristoelämän idean kannattelija ja lapsuuden leikkikaveri, joka oli opettanut Tove Janssonille kaiken, mitä tarvitsi tietää. Gustafssonit ja Janssonit ja Tunnholmenin saaren seurue ilmaantuivat mustikkapiirakoiden kanssa, mukanaan lapsia, jotka uivat veneiden välissä ja kaikissa saaren poukamissa. Tuulikki Pietilä valitsi musiikin ja he tanssivat charlestonia.

Mutta viisikymmenvuotispäiviensä alla, vuonna 1964, Tove Jansson kirjoitti: ”Olenko koskaan kertonut miten inhoan syntymäpäiviä ja kaikkia perhejuhlia, juhlapäiviä ja Pyhäpäiviä ylipäänsä!? Ne ovat aina pilanneet yksityiselämäni ja aiheuttaneet minulle huonon omatunnon, ne ovat murhaavia. Ehkä kestän sen kurjuuden paremmin kun sinä olet täällä.” (kirje Maya Vannille heinäkuussa 1964).

Velvollisuudentuntoisesta juhlinnasta tuli naurettavan muodollista, ja juhlat häiritsivät ja rasittivat sopusointuista arkea.

Rajatun paratiisin hedelmäpuu

Kun vieraat olivat matkanneet kotiin, Tove Jansson tanssi New Orleans -jatsin tahtiin mustaa Psipsina-kissaa poskeaan vasten hellien. Tuulikki Pietilä työskenteli puuleikkausten ja silkkipainon parissa, viikko oli rauhallinen ja Tove Jansson itse teki kuusi ”kyseenalaisen näköistä” maalausta ja rustasi kupletteja Larsin musikaaliin Krasch. Vallitsi siunattu rauha, saarielämä oli parhaimmillaan.

Rajatun onnellisen paikan vastapaino oli ympäröivä epävarmuus. Tove Janssonin taiteessa paratiisien liepeillä vaanii aina lähestyvä katastrofi, tai sitten hän maalaa tai kirjoittaa mukaan muunlaisen pakotien. Pöydällä oleva kulhollinen appelsiineja voi auttaa ymmärtämään sitä, mikä omassa elämässä on tavoittamatonta; sillä tavoin paratiisista tulee maanpäällinen. Tove Jansson vertaa Tuulikki Pietilää hedelmäpuuhun rakkausrunossa, jossa innostus ja uudet ajatukset nivoutuvat lujuuteen ja kauneuteen:

”Olet seurassani niin kuin tämä luja puu,
tuki iloinen ja varmempi kuin mikään muu,
ja joka hedelmä, mi oksiasi koristaa,
vie ajatukset kohti uutta, parempaa!”
(Runo Tootille, 1985)

Saarella elämä ei ollut kaavamaista kuten kaupungissa, vaan tuotti jatkuvuudellaan ihanan turvallisuuden tunteen. ”Nyt kun täällä ei ole ollut väkeä vähään aikaan, saarelaiselämä on liukunut tyyneen toistuvaan rytmiinsä ja antaa minulle rauhallisen, tylsistyneen tunteen turvallisesta jatkumosta ilman vastuuta ja katastrofin tuntemuksia.” (kirje Maya Vannille, heinäkuu 1964).

03

NELJÄKYMMENTÄ KORISTEELLISTA IKKUNAA – KOTI MUUMITALOSSA

Mikä auttaisi itsepintaiseen ankeuteen, voisiko muodissa olevien, tylsien laatikkotalojen trendiä jotenkin vastustaa? Miten elämään saisi lapsuuden leikillisyyttä, ja oliko edes mahdollista leikkiä kolmen kesken? Tove Jansson ja hänen ystävänsä rakensivat kaksi metriä korkean romanttisen muumitalon. Talossa on hattivattien valvoma sähkökeskus, korkealla tornissa loistaa aina majakkalamppu, ja tornin kupeeseen on kätketty muumiperheen aarre. Muumitalo kiersi Eurooppaa neljä vuotta ja oli näytteillä kymmenissä museoissa ja kirjastoissa ympäri Pohjoismaita.

Leikki-illat, vastaisku järkevyydelle

Eräänä päivänä Tove Janssonin ovelle ilmestyi kolmekymppinen lääkäri muumitalo kainalossaan. Lääkäri oli Pentti Eistola, joka oli rakentanut pienen pyöreän talon, kierreportaineen kaikkineen. Talosta tuli ateljeessa vierailevien lasten suosikki, ja Eistola ystävystyi nopeasti Janssonin ja Tuulikki Pietilän kanssa, yli kymmenen vuoden ikäerosta huolimatta. Lauantai-iltaisin he kokoontuivat ateljeehen illalliselle, jolle äiti Ham ja Janssonin perheen kotiapulainen Impi toivat ruoan. Ruokailun jälkeen pidettiin leikki-ilta, jolloin kukin puuhaili omiaan.

Eräänä tällaisena lauantai-iltana Ham ja Eistola alkoivat rakentaa kasvihuonetta Eistolan muumitalon yhteyteen. Tooti ja Tovekin kiinnostuivat ja alkoivat rakentaa talon pihapiiriä kaikenlaisesta löytämästään materiaalista: tekohampaista, kivistä ja jalokivistä. Lopputulos oli hiekkapiha, jonka ympärille muurattiin kiviaita, ja pihapiiriin nikkaroitiin vielä ulkohuussi, kaivo ja puuliiteri. Pihapiiri rakennuksineen oli heidän ensimmäinen yhteinen rakennusprojektinsa ja samalla kritiikkiä kaikkea tylsää ja järkevää kohtaan.

Tove Jansson työ rakkaus Muumitalo Sophia Jansson — Tove Jansson yhdessä veljentyttärensä Sophia Janssonin kanssa Pentti Eistolan rakentaman pienen muumitalon äärellä vuonna 1969.

Tove Jansson yhdessä veljentyttärensä Sophia Janssonin kanssa Pentti Eistolan rakentaman pienen muumitalon äärellä vuonna 1969.

Ikkuna puolisoiden ja “niiden” välissä

Ratkaisevaa oli ilmaisun halu. Keväällä 1975 Tove Janssonin kirjoittaminen takkusi, työ alkoi sujua vasta kun hän innostui Ruotsin yleisradioyhtiö SVT:n tilaamasta tulevaisuusvisiosta. Näytelmän kuvaamasta tulevaisuudesta tuli toiveikkaan unelman sijaan kenties liiankin morbidi ja pessimistinen. Hän antoi käsikirjoitukselle nimeksi ”Shopping”, muita ehdotuksia olivat “De andra” (”Toiset”), ”Fönstret” (“Ikkuna”) ja “Efteråt” (”Jälkeenpäin”).

SVT valitsi nimen Fönstret. Kamarinäytelmän pariskunta, Emily ja Kristian, on selviytynyt hengissä suuresta katastrofista ja yrittää päättää, mitä heidän pitäisi tehdä. Kristianin jalka on murtunut, ja Emily on iloinen saadessaan sen vuoksi suuremman vastuun arjesta. Lähistöllä liikuskelee ryhmä, jota pariskunta kutsuu “niiksi toisiksi”. On epäselvää ovatko “ne” varsinaisesti vaarallisia, mutta ilmeistä on, että jo heidän olemassaolonsa koettelee pariskunnan yhteiselämää ja että Emily tahtoo parin pysyvän piilossa ulkomaailmalta. Lopulta Emily ja Kristian kuitenkin tekevät kuten Kristian haluaa: päästävät sisään päivänvalon ja kohtaavat “ne”, joilla mahdollisesti on enemmän tietoa siitä mitä maailmassa on tapahtunut.

Tove Jansson työ rakkaus Muumitalo Tuulikki Pietilä Pentti Eistola — Muumitalon rakentamiseen osallistui Tove Janssonin, Tuulikki Pietilän ja Pentti Eistolan lisäksi heidän läheiset, sukulaiset ja tuttavat, mutta myös Tuulikin veljen Reima Pietilän arkkitehtitoimiston työntekijät.

Muumitalon rakentamiseen osallistui Tove Janssonin, Tuulikki Pietilän ja Pentti Eistolan lisäksi heidän läheiset, sukulaiset ja tuttavat, mutta myös Tuulikin veljen Reima Pietilän arkkitehtitoimiston työntekijät.

Emily haluaa piiloutua, pitää ikkunan teljettynä, kun taas Kristian on päättänyt kaiken uhallakin selvittää, mitä on tapahtunut. Toivoa luo se, että päähenkilöt yrittävät kaikesta huolimatta kestää toisiaan ja päättävät kohdata tulevan yhdessä. Mutta vastuun päätöksestä ottaa Emily, joka taipuu Kristianin tahtoon, rakkauden tähden, kuten hän on tehnyt niin monta kertaa aiemminkin. Näin asetelmaa kuvasi Jansson itse kirjeessään Vivica Bandlerille, joka ohjasi käsikirjoituksesta puolen tunnin mittaisen draaman SVT:lle. Näytelmän eloonjääneitä esittivät Sonya Hedenbratt ja Håkan Serner.

Kolmivuotinen talonrakennus ja kolmiodraama

Bratislavan kansainväliseen kuvitusbiennaaliin oli tulossa Tove Jansson -näyttely vuonna 1979, ja järjestäjät ehdottivat näyttelyn vetonaulaksi kolmiulotteista muumitaloa. Tuulikki Pietilä oli jo yli vuosikymmenen ajan tehnyt muumifiguureja ja huonekaluja styroksista. Jansson, Pietilä ja Eistola alkoivat kerätä materiaaleja luonnosta: puunjuuria, oksia, sammalta, kiviä, hiekkaa ja näkinkenkiä. He kolusivat askarteluliikkeitä, antiikkikauppoja ja kirpputoreja myös ulkomaanmatkoilla, pyysivät ystäviään pitämään silmänsä auki oikeanlaisten kapistusten varalta ja hankkivat metalliosia ja vaneria tutuilta kauppiailta ja veneenrakentajilta.

Tove Jansson työ rakkaus Muumitalo — Tove Janssonin, Tuulikki Pietilän, Pentti Eistolan ja Toven äidin Hamin joka lauantaiset "leikki-illat" olivat kunkin omien luovien rakennusprojektien aikaa, ilman ulkoisia paineita tai määräaikoja. Vapaan leikin ja luomisen tuloksena syntyi lopulta kaksimetrinen Muumitalo.

Tove Janssonin, Tuulikki Pietilän, Pentti Eistolan ja Toven äidin Hamin joka lauantaiset "leikki-illat" olivat kunkin omien luovien rakennusprojektien aikaa, ilman ulkoisia paineita tai määräaikoja. Vapaan leikin ja luomisen tuloksena syntyi lopulta kaksimetrinen Muumitalo.

Arkkitehti Reima Pietilä, Tuulikki Pietilän veli, teki luonnoksen talosta, perustuksissa kulkevaa salakäytävää myöten, mutta varsinaisesti talo rakennettiin ilman piirustuksia. Tyyli oli suurieleinen ja yksityiskohtainen. Eistola oli pääsuunnittelija, hän veti sähköjä ja rakensi portaikkoja ja käytäviä. Talo on tehty männystä, kuusesta ja mahongista, ja sen perustuksissa on graniittia ja muita kiviä. Pietilä vastasi esineistä ja asensi ikkunoita ja ovia, ja Jansson oli apulainen, jonka vastuulla olivat maalaaminen, muuraus, huonekalut ja hillopurkit ynnä muut vastaavat.

Rakentaminen vei kolme vuotta. ”Kun hän heräsi aamulla hänen ensimmäinen ajatuksensa koski Taloa, hän oli siinä silmänräpäyksessä jo syventyneenä jonkin tukirakenteen, vaikean portaikon, tornihuipun ratkaisuun.” Tove Janssonin novelli ”Nukkekaappi” kuvaa nukkekodin rakentamista, johon toinen päähenkilöistä, Alexander, uppoutuu kokonaan elämänkumppani Erikin jäädessä ulkopuolelle. Apuna rakennusprojektissa on näppärä Boy, joka osaa asentaa sähköt, aivan kuten Eistola. Erikin, Alexanderin ja Boyn välille leimahtaa äkillinen kolmiodraama, Erikin kuvittelema oikeastaan, mutta lopussa Alexander silti valitsee lojaalisti Erikin.

Leikin toteuttama unelma

Talon katto on tehty 6 800 sirosta haapapaanusta. Rakennus on arkkitehtonisten tyylien sekamelska, jonka neljäkymmentä ikkunaa edustavat kaikkea venäläisestä, ranskalaisesta ja kansallisromanttisesta tyylistä aina empire- ja jugendtyyliin. Joukossa on myös muutamia aivan tavallisia ikkunoita.

”Tämän leikin avulla olemme koettaneet toteuttaa oman, yksityisen unelman. Ihmistä ei ole tarkoitettu asumaan nelikulmaisessa laatikossa. Jokainen somistaa kotinsa, koristaa ja muotoilee sen, jopa romanttiseksi. Niin että siellä tekee mieli elää ja asua.” (Tove Jansson Ylen haastattelussa).

Muumitalon salaiset huoneet ja tuhannet yksityiskohdat odottavat löytäjäänsä. Niitä etsiessä leikin voima avartaa elämää hetkiseksi.

Mikä auttaisi itsepintaiseen ankeuteen, voisiko muodissa olevien, tylsien laatikkotalojen trendiä jotenkin vastustaa? Miten elämään saisi lapsuuden leikillisyyttä, ja oliko edes mahdollista leikkiä kolmen kesken? Tove Jansson ja hänen ystävänsä rakensivat kaksi metriä korkean romanttisen muumitalon. Talossa on hattivattien valvoma sähkökeskus, korkealla tornissa loistaa aina majakkalamppu, ja tornin kupeeseen on kätketty muumiperheen aarre. Muumitalo kiersi Eurooppaa neljä vuotta ja oli näytteillä kymmenissä museoissa ja kirjastoissa ympäri Pohjoismaita.

Leikki-illat, vastaisku järkevyydelle

Eräänä päivänä Tove Janssonin ovelle ilmestyi kolmekymppinen lääkäri muumitalo kainalossaan. Lääkäri oli Pentti Eistola, joka oli rakentanut pienen pyöreän talon, kierreportaineen kaikkineen. Talosta tuli ateljeessa vierailevien lasten suosikki, ja Eistola ystävystyi nopeasti Janssonin ja Tuulikki Pietilän kanssa, yli kymmenen vuoden ikäerosta huolimatta. Lauantai-iltaisin he kokoontuivat ateljeehen illalliselle, jolle äiti Ham ja Janssonin perheen kotiapulainen Impi toivat ruoan. Ruokailun jälkeen pidettiin leikki-ilta, jolloin kukin puuhaili omiaan.

Eräänä tällaisena lauantai-iltana Ham ja Eistola alkoivat rakentaa kasvihuonetta Eistolan muumitalon yhteyteen. Tooti ja Tovekin kiinnostuivat ja alkoivat rakentaa talon pihapiiriä kaikenlaisesta löytämästään materiaalista: tekohampaista, kivistä ja jalokivistä. Lopputulos oli hiekkapiha, jonka ympärille muurattiin kiviaita, ja pihapiiriin nikkaroitiin vielä ulkohuussi, kaivo ja puuliiteri. Pihapiiri rakennuksineen oli heidän ensimmäinen yhteinen rakennusprojektinsa ja samalla kritiikkiä kaikkea tylsää ja järkevää kohtaan.

Ikkuna puolisoiden ja “niiden” välissä

Ratkaisevaa oli ilmaisun halu. Keväällä 1975 Tove Janssonin kirjoittaminen takkusi, työ alkoi sujua vasta kun hän innostui Ruotsin yleisradioyhtiö SVT:n tilaamasta tulevaisuusvisiosta. Näytelmän kuvaamasta tulevaisuudesta tuli toiveikkaan unelman sijaan kenties liiankin morbidi ja pessimistinen. Hän antoi käsikirjoitukselle nimeksi ”Shopping”, muita ehdotuksia olivat “De andra” (”Toiset”), ”Fönstret” (“Ikkuna”) ja “Efteråt” (”Jälkeenpäin”).

SVT valitsi nimen Fönstret. Kamarinäytelmän pariskunta, Emily ja Kristian, on selviytynyt hengissä suuresta katastrofista ja yrittää päättää, mitä heidän pitäisi tehdä. Kristianin jalka on murtunut, ja Emily on iloinen saadessaan sen vuoksi suuremman vastuun arjesta. Lähistöllä liikuskelee ryhmä, jota pariskunta kutsuu “niiksi toisiksi”. On epäselvää ovatko “ne” varsinaisesti vaarallisia, mutta ilmeistä on, että jo heidän olemassaolonsa koettelee pariskunnan yhteiselämää ja että Emily tahtoo parin pysyvän piilossa ulkomaailmalta. Lopulta Emily ja Kristian kuitenkin tekevät kuten Kristian haluaa: päästävät sisään päivänvalon ja kohtaavat “ne”, joilla mahdollisesti on enemmän tietoa siitä mitä maailmassa on tapahtunut.

Emily haluaa piiloutua, pitää ikkunan teljettynä, kun taas Kristian on päättänyt kaiken uhallakin selvittää, mitä on tapahtunut. Toivoa luo se, että päähenkilöt yrittävät kaikesta huolimatta kestää toisiaan ja päättävät kohdata tulevan yhdessä. Mutta vastuun päätöksestä ottaa Emily, joka taipuu Kristianin tahtoon, rakkauden tähden, kuten hän on tehnyt niin monta kertaa aiemminkin. Näin asetelmaa kuvasi Jansson itse kirjeessään Vivica Bandlerille, joka ohjasi käsikirjoituksesta puolen tunnin mittaisen draaman SVT:lle. Näytelmän eloonjääneitä esittivät Sonya Hedenbratt ja Håkan Serner.

Kolmivuotinen talonrakennus ja kolmiodraama

Bratislavan kansainväliseen kuvitusbiennaaliin oli tulossa Tove Jansson -näyttely vuonna 1979, ja järjestäjät ehdottivat näyttelyn vetonaulaksi kolmiulotteista muumitaloa. Tuulikki Pietilä oli jo yli vuosikymmenen ajan tehnyt muumifiguureja ja huonekaluja styroksista. Jansson, Pietilä ja Eistola alkoivat kerätä materiaaleja luonnosta: puunjuuria, oksia, sammalta, kiviä, hiekkaa ja näkinkenkiä. He kolusivat askarteluliikkeitä, antiikkikauppoja ja kirpputoreja myös ulkomaanmatkoilla, pyysivät ystäviään pitämään silmänsä auki oikeanlaisten kapistusten varalta ja hankkivat metalliosia ja vaneria tutuilta kauppiailta ja veneenrakentajilta.

Arkkitehti Reima Pietilä, Tuulikki Pietilän veli, teki luonnoksen talosta, perustuksissa kulkevaa salakäytävää myöten, mutta varsinaisesti talo rakennettiin ilman piirustuksia. Tyyli oli suurieleinen ja yksityiskohtainen. Eistola oli pääsuunnittelija, hän veti sähköjä ja rakensi portaikkoja ja käytäviä. Talo on tehty männystä, kuusesta ja mahongista, ja sen perustuksissa on graniittia ja muita kiviä. Pietilä vastasi esineistä ja asensi ikkunoita ja ovia, ja Jansson oli apulainen, jonka vastuulla olivat maalaaminen, muuraus, huonekalut ja hillopurkit ynnä muut vastaavat.

Rakentaminen vei kolme vuotta. ”Kun hän heräsi aamulla hänen ensimmäinen ajatuksensa koski Taloa, hän oli siinä silmänräpäyksessä jo syventyneenä jonkin tukirakenteen, vaikean portaikon, tornihuipun ratkaisuun.” Tove Janssonin novelli ”Nukkekaappi” kuvaa nukkekodin rakentamista, johon toinen päähenkilöistä, Alexander, uppoutuu kokonaan elämänkumppani Erikin jäädessä ulkopuolelle. Apuna rakennusprojektissa on näppärä Boy, joka osaa asentaa sähköt, aivan kuten Eistola. Erikin, Alexanderin ja Boyn välille leimahtaa äkillinen kolmiodraama, Erikin kuvittelema oikeastaan, mutta lopussa Alexander silti valitsee lojaalisti Erikin.

Leikin toteuttama unelma

Talon katto on tehty 6 800 sirosta haapapaanusta. Rakennus on arkkitehtonisten tyylien sekamelska, jonka neljäkymmentä ikkunaa edustavat kaikkea venäläisestä, ranskalaisesta ja kansallisromanttisesta tyylistä aina empire- ja jugendtyyliin. Joukossa on myös muutamia aivan tavallisia ikkunoita.

”Tämän leikin avulla olemme koettaneet toteuttaa oman, yksityisen unelman. Ihmistä ei ole tarkoitettu asumaan nelikulmaisessa laatikossa. Jokainen somistaa kotinsa, koristaa ja muotoilee sen, jopa romanttiseksi. Niin että siellä tekee mieli elää ja asua.” (Tove Jansson Ylen haastattelussa).

Muumitalon salaiset huoneet ja tuhannet yksityiskohdat odottavat löytäjäänsä. Niitä etsiessä leikin voima avartaa elämää hetkiseksi.