Viktor Jansson

01

MYRSKYJÄ RAKASTAVA ISÄ

“Isäni oli surumielinen mies, mutta kun näytti tulevan myrsky, hänestä tuli kuin toinen ihminen ja hän otti meidät lapset mukaan vaarallisiin seikkailuihin.”

Näin on Tove Jansson kirjoittanut isästään, kuvanveistäjä Viktor Janssonista. Seikkailu saattoi olla sieniretki metsän uumeniin tai yöllä syttynyt tulipalo, kuten omaelämäkerrallisessa romaanissa Kuvanveistäjän tytär (1968, suomennos 1969) kuvaillaan: ”Isä herätti meidät aina ja me kuulimme kun paloauto ulvoi, meillä oli kova kiire ja me juoksimme katuja pitkin jotka olivat ihan tyhjinä.”

Myrskyjä rakastavalla isällä, jonka ateljee oli täynnä niin suuria kuin pienempiäkin veistoksia, oli monia puolia. Hän suojeli eläimiä: lokkeja, oravia, variksia, lepakoita ja marakatteja, hän soitti haitaria, kitaraa ja balalaikkaa ja saattoi juhlia läpi yön miespuolisten taiteilijaystäviensä kanssa. Mutta häntä piinasivat hirvittävät kokemukset kevättalvelta 1918, jolloin hän taisteli rintamamiehenä valkoisten puolella Suomen sisällissodassa. Sota syttyi tammikuussa 1918 ja sen osapuolina olivat punaiset – etupäässä työläistaustaiset ja sosiaalidemokraatit – ja senaatin johtamat valkoiset, jotka olivat enimmäkseen konservatiiveja ja porvareita. Muutamia tunteja ennen ensimmäistä taisteluaan Viktor Jansson kirjoittaa vaimolleen:

”Rakas pikku Signeni. Nyt miehesi lähtee sotaan. Jumala meitä ja aseitamme auttakoon. Ehkä en näe sinua enää.”

Rintamalla hän joutui muun muassa ylittämään avoimen kentän luotisateessa hakeakseen ammuksia. Isän traumaattiset kokemukset sodasta vaikuttivat perheenjäseniin eri tavoin ja saivat kirjallisen muodon lapsuudenkuvauksessa Kuvanveistäjän tytär. Muistot saattoi torjua päivisin, mutta ne nousivat pintaan öisissä juhlissa: ”Isä noutaa pistimensä, joka riippuu ateljeessa kipsisäkin yläpuolella, ja kaikki ponnahtavat seisomaan ja huutamaan ja sitten isä hyökkää korituolin kimppuun. Päivällä sitä peittää ryijy eikä silloin voi nähdä miltä se näyttää.”

Viktor Jansson sotilas — Viktor Jansson osallistui vuoden 1918 sisällissotaan valkoisten puolella.

Viktor Jansson osallistui vuoden 1918 sisällissotaan valkoisten puolella.

“Isäni oli surumielinen mies, mutta kun näytti tulevan myrsky, hänestä tuli kuin toinen ihminen ja hän otti meidät lapset mukaan vaarallisiin seikkailuihin.”

Näin on Tove Jansson kirjoittanut isästään, kuvanveistäjä Viktor Janssonista. Seikkailu saattoi olla sieniretki metsän uumeniin tai yöllä syttynyt tulipalo, kuten omaelämäkerrallisessa romaanissa Kuvanveistäjän tytär (1968, suomennos 1969) kuvaillaan: ”Isä herätti meidät aina ja me kuulimme kun paloauto ulvoi, meillä oli kova kiire ja me juoksimme katuja pitkin jotka olivat ihan tyhjinä.”

Myrskyjä rakastavalla isällä, jonka ateljee oli täynnä niin suuria kuin pienempiäkin veistoksia, oli monia puolia. Hän suojeli eläimiä: lokkeja, oravia, variksia, lepakoita ja marakatteja, hän soitti haitaria, kitaraa ja balalaikkaa ja saattoi juhlia läpi yön miespuolisten taiteilijaystäviensä kanssa. Mutta häntä piinasivat hirvittävät kokemukset kevättalvelta 1918, jolloin hän taisteli rintamamiehenä valkoisten puolella Suomen sisällissodassa. Sota syttyi tammikuussa 1918 ja sen osapuolina olivat punaiset – etupäässä työläistaustaiset ja sosiaalidemokraatit – ja senaatin johtamat valkoiset, jotka olivat enimmäkseen konservatiiveja ja porvareita. Muutamia tunteja ennen ensimmäistä taisteluaan Viktor Jansson kirjoittaa vaimolleen:

”Rakas pikku Signeni. Nyt miehesi lähtee sotaan. Jumala meitä ja aseitamme auttakoon. Ehkä en näe sinua enää.”

Rintamalla hän joutui muun muassa ylittämään avoimen kentän luotisateessa hakeakseen ammuksia. Isän traumaattiset kokemukset sodasta vaikuttivat perheenjäseniin eri tavoin ja saivat kirjallisen muodon lapsuudenkuvauksessa Kuvanveistäjän tytär. Muistot saattoi torjua päivisin, mutta ne nousivat pintaan öisissä juhlissa: ”Isä noutaa pistimensä, joka riippuu ateljeessa kipsisäkin yläpuolella, ja kaikki ponnahtavat seisomaan ja huutamaan ja sitten isä hyökkää korituolin kimppuun. Päivällä sitä peittää ryijy eikä silloin voi nähdä miltä se näyttää.”

02

TAIDEKOULUJEN PERINTEISEN OPETUKSEN VASTUSTAJA

Viktor Jansson oli kaikkea muuta kuin unelmoija. Hän oli sukunsa kapinallinen valittuaan toisenlaisen elämän kuin perheessä oli tapana.

Kuvanveistäjä Viktor Jansson (1886–1958) syntyi Helsingissä. Hänen isällään Julius Viktor Janssonilla oli lyhyttavaraliike (kauppa, jossa myytiin lähinnä ompelutarvikkeita ja alusvaatteita), ja kun hän kuoli Viktorin ollessa kuuden, otti äiti Johanna Jansson (omaa sukua Karlsson) liikkeen asiat hoitoonsa. Hän oli aikaansaapa nainen, saanut kaupallisen koulutuksen ja kykeni näin pitämään perheen leivässä. Sisaruksia oli useita, mutta ainoastaan Viktor ja hänen veljensä Julius selviytyivät aikuisikään; Viktorin kaksoissisko kuoli pikkuvauvana. Nimen ”Faffan” Viktor Jansson sai nuoruusvuosina, kertoman mukaan koulun liikuntatunnilla, kun unelmiinsa vaipuneen Viktorin herätti opettajan kehotus olla seisoskelematta kuin mikäkin ”fafa” (sanasta ”farfar”, ’isoisä’). Tästä muodostui myöhemmin nimi Faffan.

Mutta Viktor Jansson oli kaikkea muuta kuin unelmoija. Hän oli sukunsa kapinallinen valittuaan toisenlaisen elämän kuin perheessä oli tapana, aivan kuten hänen tuleva puolisonsa Signe Hammarsten. Opiskeltuaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1903–1905 hän oli jonkin aikaa tunnetun kuvanveistäjän Robert Stigellin opissa; Stigellistä tuli hänelle isähahmo. Viktor Jansson vaali jo varhain poikkipuolista asennetta ja vastusti taidekoulujen perinteistä opetusta. Jonkin aikaa hän piti vapaata taideakatemiaa yhdessä muutamien kollegojensa, muun muassa Marcus Collinin, kanssa. Ensimmäisessä näyttelyssään Helsingissä vuonna 1911 hän herätti suurta kohua rohkean eroottisilla veistosryhmillä Hämärä ja Intohimo ja teki taidehistorian sanoin ”skandaaliläpimurron”. Näytteillä oli 12 veistosta, muun muassa alastonta, taisteluun valmista atleettia kuvaava kipsiveistos Taistelija / Valmis, joka useiden kriitikoiden mielestä oli töistä paras. Veistoksesta tilattiin kaksi vuotta myöhemmin graniittinen versio helsinkiläisen sairaalan edustalle.

Eräällä Pariisin suuntautuneista opintomatkoistaan 1910-luvun alussa Viktor Jansson rakastui ruotsalaiseen taideopiskelijaan Signe Hammarsteniin, ja he menivät naimisiin kesällä 1913. Vihkimisen toimitti Signen isä Hammarstenin perheen kesäpaikassa Blidössä Tukholman saaristossa. Nuoripari matkusti heti Pariisiin ja asettui asumaan ateljeehen Montparnassella. Huhtikuussa 1914 – Signen odottaessa Tovea – pariskunta palasi Suomeen ja asettui Luotsikatu 4:n ateljeekotiin Helsingissä.

Viktor Jansson oli kaikkea muuta kuin unelmoija. Hän oli sukunsa kapinallinen valittuaan toisenlaisen elämän kuin perheessä oli tapana.

Kuvanveistäjä Viktor Jansson (1886–1958) syntyi Helsingissä. Hänen isällään Julius Viktor Janssonilla oli lyhyttavaraliike (kauppa, jossa myytiin lähinnä ompelutarvikkeita ja alusvaatteita), ja kun hän kuoli Viktorin ollessa kuuden, otti äiti Johanna Jansson (omaa sukua Karlsson) liikkeen asiat hoitoonsa. Hän oli aikaansaapa nainen, saanut kaupallisen koulutuksen ja kykeni näin pitämään perheen leivässä. Sisaruksia oli useita, mutta ainoastaan Viktor ja hänen veljensä Julius selviytyivät aikuisikään; Viktorin kaksoissisko kuoli pikkuvauvana. Nimen ”Faffan” Viktor Jansson sai nuoruusvuosina, kertoman mukaan koulun liikuntatunnilla, kun unelmiinsa vaipuneen Viktorin herätti opettajan kehotus olla seisoskelematta kuin mikäkin ”fafa” (sanasta ”farfar”, ’isoisä’). Tästä muodostui myöhemmin nimi Faffan.

Mutta Viktor Jansson oli kaikkea muuta kuin unelmoija. Hän oli sukunsa kapinallinen valittuaan toisenlaisen elämän kuin perheessä oli tapana, aivan kuten hänen tuleva puolisonsa Signe Hammarsten. Opiskeltuaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1903–1905 hän oli jonkin aikaa tunnetun kuvanveistäjän Robert Stigellin opissa; Stigellistä tuli hänelle isähahmo. Viktor Jansson vaali jo varhain poikkipuolista asennetta ja vastusti taidekoulujen perinteistä opetusta. Jonkin aikaa hän piti vapaata taideakatemiaa yhdessä muutamien kollegojensa, muun muassa Marcus Collinin, kanssa. Ensimmäisessä näyttelyssään Helsingissä vuonna 1911 hän herätti suurta kohua rohkean eroottisilla veistosryhmillä Hämärä ja Intohimo ja teki taidehistorian sanoin ”skandaaliläpimurron”. Näytteillä oli 12 veistosta, muun muassa alastonta, taisteluun valmista atleettia kuvaava kipsiveistos Taistelija / Valmis, joka useiden kriitikoiden mielestä oli töistä paras. Veistoksesta tilattiin kaksi vuotta myöhemmin graniittinen versio helsinkiläisen sairaalan edustalle.

Eräällä Pariisin suuntautuneista opintomatkoistaan 1910-luvun alussa Viktor Jansson rakastui ruotsalaiseen taideopiskelijaan Signe Hammarsteniin, ja he menivät naimisiin kesällä 1913. Vihkimisen toimitti Signen isä Hammarstenin perheen kesäpaikassa Blidössä Tukholman saaristossa. Nuoripari matkusti heti Pariisiin ja asettui asumaan ateljeehen Montparnassella. Huhtikuussa 1914 – Signen odottaessa Tovea – pariskunta palasi Suomeen ja asettui Luotsikatu 4:n ateljeekotiin Helsingissä.

03

KUVANVEISTÄJÄN URA TÄYNNÄ KILPAILUJA, RIEMUVOITTOJA JA PETTYMYKSIÄ

Monumentaaliteokset olivat elintärkeitä Viktor Janssonille ja muille tuon ajan kuvanveistäjille – muistopatsaille oli sodan jälkeen kysyntää – ja kilpailut tarjosivat mahdollisuuden tienesteihin.

Viktor Jansson oli työteliäs ammattilainen, joka kuitenkin osasi irrotella ja juhlia – kuten miespuolisessa taiteilijayhteisössä oli tapana. Kuvanveistäjän ateljeessa pidettyjen juhlien vakiovieraisiin kuuluivat taidemaalari Tyko Sallinen – suomalaisen ekspressionismin johtavia nimiä – ja taidemaalarit Marcus Collin ja Jalmari Ruokokoski. Läheisin Viktor Janssonille oli kuitenkin taidemaalari Alvar Cawén, lempinimeltään ”Cawan”, joka muiden tavoin kuului ekspressionistisesti suuntautuneiden taiteilijoiden muodostamaan Marraskuun ryhmään. Faffan ja Cawan olivat syntyneet samana vuonna, käyneet yhdessä Helsingin piirustuskoulua ja jakaneet asunnon Pariisissa 1910-luvun alussa. Heidän välillään oli vahva ja merkityksellinen yhteenkuuluvuus. Cawan oli säännöllinen vieras Janssonien perheessä, ja kun hän vuonna 1935 äkillisesti kuoli, oli koko perhe surun murtama. 21-vuotias Tove kirjoittaa päiväkirjaansa:

”Isä oli aivan epätoivoinen. Kaikki me olimme rajattoman surullisia.”

Viktor Jansson oli keskeinen hahmo taiteilijapiireissä ja mukana monissa taiteilijayhdistyksissä. Hänen taiteellinen elämäkertansa näyttäytyy ajoittain kilpailuiden, saatujen ja saamatta jääneiden palkintojen, riemuvoittojen ja pettymysten sarjana. Tämä heijastui myös perheeseen. Palkinto saa kaikki villeiksi ilosta ja on juhlan aika. Jos ensimmäinen palkinto jää saamatta – kuten Vaasan vapaudenpatsaskilpailussa 1935 – kommentoi tytär lehtien kuitenkin antaneen isälle ”kunnon revanssin”. Monumentaaliteokset olivat elintärkeitä Viktor Janssonille ja muille tuon ajan kuvanveistäjille – muistopatsaille oli sodan jälkeen kysyntää – ja kilpailut tarjosivat mahdollisuuden tienesteihin. Hänen veistotaiteensa oli kuitenkin tätä monipuolisempaa. Hänet tunnetaan lapsia ja merenneitoja esittävistä suihkukaivoveistoksistaan, joista useita on pystytetty Helsinkiin. Viisikymmentä vuotta kestäneen taiteilijanuransa aikana Viktor Jansson teki noin 230 teosta.

Ateljeekodin miljöötä leimasivat naisfiguurit sekä erilaiset lapsia ja kerubeja esittävät pienoisveistokset. Näiden myötä Viktor Jansson siirtyi taiteessaan monumentaalisesta tyylistä pehmeämpään. Pienissä veistoksissa kova materiaali ja muodot vaihtuivat suoraan avoimuuteen, joka vetoaa katsomaan veistoksen pintaa syvemmälle. Monet veistoksista ovat leikkisiä ja pysäyttävät hetken ja liikkeen, aina nimiään Hei vaan / Ilmaiskyyti, Leikki ja Knock out myöten. Perheelläkin oli roolinsa Viktor Janssonin taiteellisessa ilmaisussa. Ham ja nuori Tove olivat usein veistosten malleina – Tove poseerasi muun muassa merenneidon mallina, samoin kuin kirjailija Zacharias Topeliuksen muistomerkkikilpailussa toisen palkinnon saanutta ehdotusta Vår (1930) varten. Veistoksesta otettuun valokuvaan on kirjoitettu ”Tovelle isältä”. Myös Toven veli Per Olov toimi mallina. Faffanin ja Hamin yhteistyö kuvanveistäjän ateljeessa – Ham oli käynyt kipsivalukurssin – muodostui tavaksi alusta alkaen. Lopulta Ham saattoi signeerata töitä ja tarvittaessa parannella niitä, esimerkiksi muotoilemalla epäonnistuneen käden uudelleen.

Viktor Jansson Alvar Cawen — Viktor Jansson yhdessä Alvar Cawénin kanssa.

Viktor Jansson yhdessä Alvar Cawénin kanssa.

Tove Janssonin isä Viktor Jansson — Viktor Jansson assistenttinsa kanssa ateljeessaan.

Viktor Jansson assistenttinsa kanssa ateljeessaan.

Monumentaaliteokset olivat elintärkeitä Viktor Janssonille ja muille tuon ajan kuvanveistäjille – muistopatsaille oli sodan jälkeen kysyntää – ja kilpailut tarjosivat mahdollisuuden tienesteihin.

Viktor Jansson oli työteliäs ammattilainen, joka kuitenkin osasi irrotella ja juhlia – kuten miespuolisessa taiteilijayhteisössä oli tapana. Kuvanveistäjän ateljeessa pidettyjen juhlien vakiovieraisiin kuuluivat taidemaalari Tyko Sallinen – suomalaisen ekspressionismin johtavia nimiä – ja taidemaalarit Marcus Collin ja Jalmari Ruokokoski. Läheisin Viktor Janssonille oli kuitenkin taidemaalari Alvar Cawén, lempinimeltään ”Cawan”, joka muiden tavoin kuului ekspressionistisesti suuntautuneiden taiteilijoiden muodostamaan Marraskuun ryhmään. Faffan ja Cawan olivat syntyneet samana vuonna, käyneet yhdessä Helsingin piirustuskoulua ja jakaneet asunnon Pariisissa 1910-luvun alussa. Heidän välillään oli vahva ja merkityksellinen yhteenkuuluvuus. Cawan oli säännöllinen vieras Janssonien perheessä, ja kun hän vuonna 1935 äkillisesti kuoli, oli koko perhe surun murtama. 21-vuotias Tove kirjoittaa päiväkirjaansa:

”Isä oli aivan epätoivoinen. Kaikki me olimme rajattoman surullisia.”

Viktor Jansson oli keskeinen hahmo taiteilijapiireissä ja mukana monissa taiteilijayhdistyksissä. Hänen taiteellinen elämäkertansa näyttäytyy ajoittain kilpailuiden, saatujen ja saamatta jääneiden palkintojen, riemuvoittojen ja pettymysten sarjana. Tämä heijastui myös perheeseen. Palkinto saa kaikki villeiksi ilosta ja on juhlan aika. Jos ensimmäinen palkinto jää saamatta – kuten Vaasan vapaudenpatsaskilpailussa 1935 – kommentoi tytär lehtien kuitenkin antaneen isälle ”kunnon revanssin”. Monumentaaliteokset olivat elintärkeitä Viktor Janssonille ja muille tuon ajan kuvanveistäjille – muistopatsaille oli sodan jälkeen kysyntää – ja kilpailut tarjosivat mahdollisuuden tienesteihin. Hänen veistotaiteensa oli kuitenkin tätä monipuolisempaa. Hänet tunnetaan lapsia ja merenneitoja esittävistä suihkukaivoveistoksistaan, joista useita on pystytetty Helsinkiin. Viisikymmentä vuotta kestäneen taiteilijanuransa aikana Viktor Jansson teki noin 230 teosta.

Ateljeekodin miljöötä leimasivat naisfiguurit sekä erilaiset lapsia ja kerubeja esittävät pienoisveistokset. Näiden myötä Viktor Jansson siirtyi taiteessaan monumentaalisesta tyylistä pehmeämpään. Pienissä veistoksissa kova materiaali ja muodot vaihtuivat suoraan avoimuuteen, joka vetoaa katsomaan veistoksen pintaa syvemmälle. Monet veistoksista ovat leikkisiä ja pysäyttävät hetken ja liikkeen, aina nimiään Hei vaan / Ilmaiskyyti, Leikki ja Knock out myöten. Perheelläkin oli roolinsa Viktor Janssonin taiteellisessa ilmaisussa. Ham ja nuori Tove olivat usein veistosten malleina – Tove poseerasi muun muassa merenneidon mallina, samoin kuin kirjailija Zacharias Topeliuksen muistomerkkikilpailussa toisen palkinnon saanutta ehdotusta Vår (1930) varten. Veistoksesta otettuun valokuvaan on kirjoitettu ”Tovelle isältä”. Myös Toven veli Per Olov toimi mallina. Faffanin ja Hamin yhteistyö kuvanveistäjän ateljeessa – Ham oli käynyt kipsivalukurssin – muodostui tavaksi alusta alkaen. Lopulta Ham saattoi signeerata töitä ja tarvittaessa parannella niitä, esimerkiksi muotoilemalla epäonnistuneen käden uudelleen.

04

FAFFANIN MERKITYS TOVE JANSSONIN TAITEILIJAURALLE

”Ehkä meidän Tovestamme tulee vielä kerran suuri taiteilija. Todella suuri!” kirjoittaa Faffan Hamille sisällissodan etulinjasta kevättalvella 1918.

Viktor Janssonin merkitys Tove Janssonin taiteilijan uralle tuli esiin tyttären opiskellessa taidemaalausta Helsingissä ja Pariisissa 1930-luvulla. Isä puhuu tyttären lahjakkuudesta ja ehdottaa, että tämä menisi taiteilija Sam Vannin oppilaaksi. Yhdessä isä ja tytär koluavat Pariisia muutamien viikkojen ajan loppukeväästä 1938. Kirjeissään Faffan kertoo yhteenkuuluvuudesta tyttären kanssa ja perheen tuomasta onnesta – se on hänen ”suurin voimansa”. Hän kuvailee Tovea ”parhaaksi ystäväkseen” ja kehuu tämän maalaamista ja taiteellista kehitystä. Isä ja tytär juhlivat Pariisin yössä, käyvät lukuisissa museoissa ja kuljeskelevat Montparnassen kaupunginosassa, jossa vanhemmat 25 vuotta sitten asuivat.

”Miten rakastankaan isää”, kirjoittaa Tove äidilleen.

Toisen maailmansodan aikana suhde muuttui ja isä ja tytär kiistelivät tuon tuostakin sodasta, Suomen asemoitumisesta ja yhteistyöstä Saksan kanssa. Faffanin auktoriteetin tarve, poliittinen ehdottomuus ja sisällissodan ajoilta kumpuavat asenteet

kävivät tuskalliseksi tyttärelle. Poliittiset riidat haavoittivat suhdetta syvästi – he ottivat yhteen ja sanoivat vihaavansakin toisiaan – ja paraneminen vei aikaa. Mutta taide oli pyhää. Kun Tove Janssonia 1950-luvulla syytettiin muumipeikon idean varastamisesta eräältä ruotsalaistaiteilijalta, oli Faffan kaikkein järkyttynein. ”Suunnilleen kuin minua olisi syytetty murhasta”, kommentoi Tove. Siinäpä Faffan ja taide pähkinänkuoressa.

Toven riipaiseva kirje isälleen vuotta ennen tämän kuolemaa kertoo samoin aivan erityisestä läheisyydestä, ymmärryksestä, joka on ollut olemassa aina ja syventynyt vuosien mittaan. Faffan on vieraillut Toven ja Tootin luona saaressa ja kiittää ihanista päivistä siellä. ”Rakas Faffan”, vastaa Tove, ”uskon ymmärtäväni sinua paremmin kuin osaat aavistaakaan. Voin sanoa vain että pidän sinusta tavattomasti, vuosi vuodelta yhä enemmän.” Kun Tove Jansson vuosia myöhemmin kirjoitti teoksen Muumipappa ja meri (1965), aikoi hän omistaa kirjan isälleen, mutta päättikin sitten omistaa sen hieman yleisemmin ”Eräälle isälle”. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi Kuvanveistäjän tytär (1968, suomennos 1969).

Taide ja perhe olivat pyhiä Viktor Janssonille. Samoja arvoja vaali omassa elämässään kuvanveistäjän tytär. ”Ehkä meidän Tovestamme tulee vielä kerran suuri taiteilija. Todella suuri!” kirjoittaa Faffan Hamille sisällissodan etulinjasta kevättalvella 1918. Hän oli oikeassa.

Teksti: Boel Westin

Viktor Jansson apina — Viktor Jansson Poppolino-apina sylissään.

Viktor Jansson Poppolino-apina sylissään.

Viktor Jansson piippu — Viktor Jansson merellä.

”Ehkä meidän Tovestamme tulee vielä kerran suuri taiteilija. Todella suuri!” kirjoittaa Faffan Hamille sisällissodan etulinjasta kevättalvella 1918.

Viktor Janssonin merkitys Tove Janssonin taiteilijan uralle tuli esiin tyttären opiskellessa taidemaalausta Helsingissä ja Pariisissa 1930-luvulla. Isä puhuu tyttären lahjakkuudesta ja ehdottaa, että tämä menisi taiteilija Sam Vannin oppilaaksi. Yhdessä isä ja tytär koluavat Pariisia muutamien viikkojen ajan loppukeväästä 1938. Kirjeissään Faffan kertoo yhteenkuuluvuudesta tyttären kanssa ja perheen tuomasta onnesta – se on hänen ”suurin voimansa”. Hän kuvailee Tovea ”parhaaksi ystäväkseen” ja kehuu tämän maalaamista ja taiteellista kehitystä. Isä ja tytär juhlivat Pariisin yössä, käyvät lukuisissa museoissa ja kuljeskelevat Montparnassen kaupunginosassa, jossa vanhemmat 25 vuotta sitten asuivat.

”Miten rakastankaan isää”, kirjoittaa Tove äidilleen.

Toisen maailmansodan aikana suhde muuttui ja isä ja tytär kiistelivät tuon tuostakin sodasta, Suomen asemoitumisesta ja yhteistyöstä Saksan kanssa. Faffanin auktoriteetin tarve, poliittinen ehdottomuus ja sisällissodan ajoilta kumpuavat asenteet kävivät tuskalliseksi tyttärelle. Poliittiset riidat haavoittivat suhdetta syvästi – he ottivat yhteen ja sanoivat vihaavansakin toisiaan – ja paraneminen vei aikaa. Mutta taide oli pyhää. Kun Tove Janssonia 1950-luvulla syytettiin muumipeikon idean varastamisesta eräältä ruotsalaistaiteilijalta, oli Faffan kaikkein järkyttynein. ”Suunnilleen kuin minua olisi syytetty murhasta”, kommentoi Tove. Siinäpä Faffan ja taide pähkinänkuoressa.

Toven riipaiseva kirje isälleen vuotta ennen tämän kuolemaa kertoo samoin aivan erityisestä läheisyydestä, ymmärryksestä, joka on ollut olemassa aina ja syventynyt vuosien mittaan. Faffan on vieraillut Toven ja Tootin luona saaressa ja kiittää ihanista päivistä siellä. ”Rakas Faffan”, vastaa Tove, ”uskon ymmärtäväni sinua paremmin kuin osaat aavistaakaan. Voin sanoa vain että pidän sinusta tavattomasti, vuosi vuodelta yhä enemmän.” Kun Tove Jansson vuosia myöhemmin kirjoitti teoksen Muumipappa ja meri (1965), aikoi hän omistaa kirjan isälleen, mutta päättikin sitten omistaa sen hieman yleisemmin ”Eräälle isälle”. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi Kuvanveistäjän tytär (1968, suomennos 1969).

Taide ja perhe olivat pyhiä Viktor Janssonille. Samoja arvoja vaali omassa elämässään kuvanveistäjän tytär. ”Ehkä meidän Tovestamme tulee vielä kerran suuri taiteilija. Todella suuri!” kirjoittaa Faffan Hamille sisällissodan etulinjasta kevättalvella 1918. Hän oli oikeassa.

Teksti: Boel Westin

MYRSKYJÄ RAKASTAVA ISÄ

TAIDEKOULUJEN PERINTEISEN OPETUKSEN VASTUSTAJA

KUVANVEISTÄJÄN URA TÄYNNÄ KILPAILUJA, RIEMUVOITTOJA JA PETTYMYKSIÄ

FAFFANIN MERKITYS TOVE JANSSONIN TAITEILIJAURALLE

MUUT HENKILÖT

Signe Hammarsten Jansson

Tuulikki Pietilä

Atos Wirtanen