Viktor Jansson

Näin on Tove Jansson kirjoittanut isästään, kuvanveistäjä Viktor Janssonista. Seikkailu saattoi olla sieniretki metsän uumeniin tai yöllä syttynyt tulipalo, kuten omaelämäkerrallisessa romaanissa Kuvanveistäjän tytär (1968, suomennos 1969) kuvaillaan: ”Isä herätti meidät aina ja me kuulimme kun paloauto ulvoi, meillä oli kova kiire ja me juoksimme katuja pitkin jotka olivat ihan tyhjinä.”

Myrskyjä rakastavalla isällä, jonka ateljee oli täynnä niin suuria kuin pienempiäkin veistoksia, oli monia puolia. Hän suojeli eläimiä: lokkeja, oravia, variksia, lepakoita ja marakatteja, hän soitti haitaria, kitaraa ja balalaikkaa ja saattoi juhlia läpi yön miespuolisten taiteilijaystäviensä kanssa. Mutta häntä piinasivat hirvittävät kokemukset kevättalvelta 1918, jolloin hän taisteli rintamamiehenä valkoisten puolella Suomen sisällissodassa. Sota syttyi tammikuussa 1918 ja sen osapuolina olivat punaiset – etupäässä työläistaustaiset ja sosiaalidemokraatit – ja senaatin johtamat valkoiset, jotka olivat enimmäkseen konservatiiveja ja porvareita. Muutamia tunteja ennen ensimmäistä taisteluaan Viktor Jansson kirjoittaa vaimolleen:

”Rakas pikku Signeni. Nyt miehesi lähtee sotaan. Jumala meitä ja aseitamme auttakoon. Ehkä en näe sinua enää.”

Rintamalla hän joutui muun muassa ylittämään avoimen kentän luotisateessa hakeakseen ammuksia. Isän traumaattiset kokemukset sodasta vaikuttivat perheenjäseniin eri tavoin ja saivat kirjallisen muodon lapsuudenkuvauksessa Kuvanveistäjän tytär. Muistot saattoi torjua päivisin, mutta ne nousivat pintaan öisissä juhlissa: ”Isä noutaa pistimensä, joka riippuu ateljeessa kipsisäkin yläpuolella, ja kaikki ponnahtavat seisomaan ja huutamaan ja sitten isä hyökkää korituolin kimppuun. Päivällä sitä peittää ryijy eikä silloin voi nähdä miltä se näyttää.”

Viktor Jansson oli työteliäs ammattilainen, joka kuitenkin osasi irrotella ja juhlia – kuten miespuolisessa taiteilijayhteisössä oli tapana. Kuvanveistäjän ateljeessa pidettyjen juhlien vakiovieraisiin kuuluivat taidemaalari Tyko Sallinen – suomalaisen ekspressionismin johtavia nimiä – ja taidemaalarit Marcus Collin ja Jalmari Ruokokoski. Läheisin Viktor Janssonille oli kuitenkin taidemaalari Alvar Cawén, lempinimeltään ”Cawan”, joka muiden tavoin kuului ekspressionistisesti suuntautuneiden taiteilijoiden muodostamaan Marraskuun ryhmään. Faffan ja Cawan olivat syntyneet samana vuonna, käyneet yhdessä Helsingin piirustuskoulua ja jakaneet asunnon Pariisissa 1910-luvun alussa. Heidän välillään oli vahva ja merkityksellinen yhteenkuuluvuus. Cawan oli säännöllinen vieras Janssonien perheessä, ja kun hän vuonna 1935 äkillisesti kuoli, oli koko perhe surun murtama. 23-vuotias Tove kirjoittaa päiväkirjaansa:

”Isä oli aivan epätoivoinen. Kaikki me olimme rajattoman surullisia.”

Viktor Jansson oli keskeinen hahmo taiteilijapiireissä ja mukana monissa taiteilijayhdistyksissä. Hänen taiteellinen elämäkertansa näyttäytyy ajoittain kilpailuiden, saatujen ja saamatta jääneiden palkintojen, riemuvoittojen ja pettymysten sarjana. Tämä heijastui myös perheeseen. Palkinto saa kaikki villeiksi ilosta ja on juhlan aika. Jos ensimmäinen palkinto jää saamatta – kuten Vaasan vapaudenpatsaskilpailussa 1935 – kommentoi tytär lehtien kuitenkin antaneen isälle ”kunnon revanssin”. Monumentaaliteokset olivat elintärkeitä Viktor Janssonille ja muille tuon ajan kuvanveistäjille – muistopatsaille oli sodan jälkeen kysyntää – ja kilpailut tarjosivat mahdollisuuden tienesteihin. Hänen veistotaiteensa oli kuitenkin tätä monipuolisempaa. Hänet tunnetaan lapsia ja merenneitoja esittävistä suihkukaivoveistoksistaan, joista useita on pystytetty Helsinkiin. Viisikymmentä vuotta kestäneen taiteilijanuransa aikana Viktor Jansson teki noin 230 teosta.

Ateljeekodin miljöötä leimasivat naisfiguurit sekä erilaiset lapsia ja kerubeja esittävät pienoisveistokset. Näiden myötä Viktor Jansson siirtyi taiteessaan monumentaalisesta tyylistä pehmeämpään. Pienissä veistoksissa kova materiaali ja muodot vaihtuivat suoraan avoimuuteen, joka vetoaa katsomaan veistoksen pintaa syvemmälle. Monet veistoksista ovat leikkisiä ja pysäyttävät hetken ja liikkeen, aina nimiään Hei vaan / Ilmaiskyyti, Leikki ja Knock out myöten. Perheelläkin oli roolinsa Viktor Janssonin taiteellisessa ilmaisussa. Ham ja nuori Tove olivat usein veistosten malleina – Tove poseerasi muun muassa merenneidon mallina, samoin kuin kirjailija Zacharias Topeliuksen muistomerkkikilpailussa toisen palkinnon saanutta ehdotusta Vår (1930) varten. Veistoksesta otettuun valokuvaan on kirjoitettu ”Tovelle isältä”. Myös Toven veli Per Olov toimi mallina. Faffanin ja Hamin yhteistyö kuvanveistäjän ateljeessa – Ham oli käynyt kipsivalukurssin – muodostui tavaksi alusta alkaen. Lopulta Ham saattoi signeerata töitä ja tarvittaessa parannella niitä, esimerkiksi muotoilemalla epäonnistuneen käden uudelleen.