Ystäväni Tove — ajatuksia sivuston elämäkerran kirjoittamisesta
Tervetuloa uuteen tovejansson.comiin, joka esittelee Tove Janssonin elämäntyön ennennäkemättömällä tavalla verkossa. Sivustolla julkaistaan Tove Janssoniin liittyviä uutisia aina kirjoista ja elokuvista teatteriesityksiin ja muihin tapahtumiin, sekä syvennytään hänen taiteeseensa ja elämäänsä ja esitellään mielenkiintoisia arkiston aarteita. Alkuun on luvassa tervehdys Hanna Ylöstalolta, kirjailijalta joka on tuottanut sivuston tekstit.
Minulta kysyttiin, haluaisinko kirjoittaa Tove Janssonin elämästä uudelle tovejansson.com –verkkosivustolle. Tietenkin halusin! Mutta osaisinko?
Tove Janssonin elämäntyön rinnalla tunnen itseni melko pieneksi. Suunnilleen yhtä pieneksi kuin se pieni henkilö, joka Kuvanveistäjän tyttären luvussa ”Kivi” kierittää kotiin suurta kiveä. Hän on varma siitä, että kivi on täyttä hopeaa, ja hän ponnistelee ja rehkii kierittäessään kiveä, ensin katuojassa, sitten rappusia ylös. Kivi on yhtä suuri kuin hän itse. Hän kapuaa porraskäytävää kiven kanssa ja on jo lähellä kotiovea, kun kivi sitten putoaakin parvekkeelta kuin meteori – kaikki se työ turhaan, ja miten paljon hopeaa hän menettikään!
Tietenkin halusin kirjoittaa! Mutta osaisinko? Minulla ei ole väitöskirjaa takataskussa enkä ole sukua Tove Janssonille. Emme koskaan tavanneet enkä ole ottanut ensimmäistäkään muumitatuointia. Silti hänen kirjansa ovat minulle hyvin läheisiä, sillä tavoin kuin erityisen rakkaiden kirjailijoiden teokset ovat.
Tietenkin halusin kirjoittaa Tovesta. Mutta osaisinko?
Kauan sitten sain Kesäkirjan lahjaksi isoäidiltäni ja ilahduin kovin. Isoäiti ei ollut mikään boheemi taiteilija, päinvastoin oikeastaan. Hän oli uuttera työmyyrä, naimisissa kuorma-autonkuljettajan kanssa ja kirjanpitäjänä K. Hartwallilla. Vuonna 1996 Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä julkaisivat Pellingin saaristossa sijaitsevasta rakkaasta saarestaan kertovan teoksen Haru, eräs saari – samana vuonna isoäitini ja isoisäni ostivat kalastajamökin Pellingistä. Mökin omistanut kalastaja oli korjannut veneensä moottoreita ruokapöydällä. Olin tuolloin neljävuotias, ja siitä eteenpäin kuulin joka kesä samanlaisia tarinoita Tove Janssonista saarellaan. Niistä muodostui kuva tavallisesta ihmisestä, joka tuntui elävän ja työskentelevän siinä ihan lähellä.
Lähellä olevat esikuvat ovat tärkeitä. Kun minua pyydettiin kirjoittamaan Tove Janssonista, näin sen merkkinä siitä, että minun oli jälleen paneuduttava hänen elämäntyöhönsä. Tove Janssonista kirjoitetut elämäkerrat ja kirjat, häntä käsittelevät tutkimukset, esitelmät ja esseet sekä hänen antamansa haastattelut ovat olleet minulle suureksi avuksi. Omaksumalla mahdollisimman paljon muiden näkemyksiä olen voinut laajentaa omaa käsitystäni hänestä.
Omassa ajassaan on aina kiinni, ja se häiritsee, sillä on mahdotonta ajatella 30-vuotiasta Tove Janssonia tiedostamatta, kuinka myöhemmin kävi. Kommentointi, analysointi ja arviointi ovat aina läsnä. Kaikki tämä tulee ulkopuolelta, ja kun sitten ryhdyin kirjoittamaan Tove Janssonista, olin vakaasti päättänyt tehdä sen sisäpuolelta.
Ajattelen usein, että olen aikamatkaaja, että kohtaan Tove Janssonin hänen omassa ajassaan.
Olinhan saanut aivan ainutlaatuisen mahdollisuuden: tilaisuuden yrittää tavoittaa ja tallentaa hänen äänensä ja ajan, jossa hän eli. Koska olen kirjoittanut ruotsinkielisen elämäkerran preesensissä, ajattelen usein, että olen aikamatkaaja, että kohtaan Tove Janssonin hänen omassa ajassaan. Olen ajatellut, että kaikki mitä hän on sanonut kirjeissään on ikään kuin suunnattu suoraan minulle, kuin olisimme ystäviä. Novellit olen lukenut niin kuin hän kertoisi ne varta vasten minulle, aivan kuin hän minun vuokseni olisi piilottanut niihin salaisia viestejä, jotka ehkä vain minä ymmärrän, tai ainakin: ymmärrän juuri omalla tavallani.
Tove Janssonin taiteen ja hänen haastattelujensa lisäksi tärkein ohjenuorani ovat olleet kirjeet, jotka on julkaistu teoksessa Kirjeitä Tove Janssonilta. Niihin olen palannut kerta toisena jälkeen muistaakseni aikajärjestyksen ja hänen tunteensa ja sanansa. Kun hän kirjoittaa siitä, millaista on lähestyä kolmeakymmentä ikävuotta, tunnistan kuvauksesta itseni: ”Mitä väliä sillä on, jos en omasta mielestäni elä arvokkaasti?” (kirjeessä Eva Konikofille 3.12.1941, siteerattu kirjassa Kirjeitä Tove Janssonille), Hän huomaa, että aikaa on vähän, valintoja paljon, että hän on yksin ja että on koko ajan vaikeampaa pitää kiinni siitä mihin uskoo.
Se on erikoista, sillä ihmiset, jotka osaavat kirjoittaa ja kuvata elämää sillä tavoin kuin Tove Jansson osaa, kykenevät selittämään todellisuuden niin lempeällä tavalla, että kaikki loksahtaa paikalleen. Hän ei tee sitä kaikissa teksteissä eikä kaikissa kuvissa, hän ei tee sitä koko ajan. Mutta sitten kun hän tekee, se on kaunista. Tunnen itseni hänen ystäväkseen.
Hanna Ylöstalo on kirjailija ja työskentelee kustannustoimittajana Förlagetilla, joka toimii Tove Janssonin kirjallisen tuotannon julkaisijana sen alkuperäiskielellä ruotsiksi.
