Herkkävaistoinen kirjailija

Tove Jansson kirjoitti useimmiten mustalla tussilla, joskus hän piirsi kirjeisiinsä kuvia, jotka usein esittivät häntä itseään. Toisten huomioiminen ei aina tullut luonnostaan.

Novellissa Kuuntelija Tove Jansson kirjoittaa Gerda-tädistä, hyvästä kirjeiden kirjoittajasta ja kuuntelijasta. Hän on aina vastannut saamiinsa kirjeisiin heti, mutta alkaa nyt vetäytyä syrjään. Vasta nyt hänellä on aikaa ja tilaa muistella ja kartoittaa kaikkea kokemaansa ja kuulemaansa; hän kuuntelee sisintään ja kokee vallan tunteen.

Mutta Gerda-tädin ikkunan ulkopuolella maailma muuttuu, eikä Gerda-täti pysy mukana. Elämä on tasapainoilua itsekkyyden ja huolenpidon välillä.

Erityisen tärkeää kirjeenvaihtoa Tove Jansson kävi ystävänsä Eva Konikoffin kanssa, joka oli juutalaisen syntyperänsä vuoksi paennut Amerikkaan. Kirjeet kulkivat kiihkeään tahtiin neljäkymmenluvun toisen maailmansodan aikana siitäkin huolimatta, että niitä sensuroitiin ja joskus palautettiin kokonaisina nippuina. Rakastava kirjeenvaihto lohdutti silti.

”Tiedäthän, Eva, niin se vain on että minä puhun kanssasi kaikista suurista iloista, kaikista tuskista, kaikista ajatuksista – kenenkään muun kanssa en osaa puhua niin kuin sinun kanssasi. En kai minä ole sinulle taakaksi – enhän?”
Kirjeitä Tove Janssonilta

Kirjeet olivat intensiivisiä ja kontrastit suuria. Rivien välistä huokui eron aiheuttama syvä suru, ja tosiasia oli, että Eva Konikoff oli lähtenyt ja naiset tulisivat näkemään toisensa enää muutamia kertoja. Samaan aikaan molemmilla oli omat uransa ja sielunelämänsä, uusia ystäviä ja suhteita.

Eva Konikoffin kautta Tove Jansson sai vaikutteita Amerikasta. Sodan aikana ja sen jälkeenkin Eva Konikoff lähetti kaikkea aina luumuista ja kasvovoiteista maaleihin ystävälleen Suomeen, jossa olot olivat vaikeat.

”Luulen, tiedän, että jatkuva kuuntelusi, mistä ikinä puhunkin kanssasi, on kuin ystävyyden syleily.”

---

Tove Jansson pohdiskeli kotirintaman puutteen värittämää arkea, keskeneräisiä ajatuksia ja työn aiheuttamaa ahdistusta, mutta kertoi myös yhteisistä tuttavista ja iloitsi maallisemmista asioista. Eräänä päivänä hän kertoi tehneensä hullun heräteostoksen – kalliin sinikettukeepin. Eva Konikoff ymmärsi myös tämän.

Viimeisissä muumikirjoissa Muumipappa ja meri sekä Muumilaakson marraskuu kesän lämpimät juhlat ovat enää muisto. Tove Jansson pani pisteen muumisarjalleen, koska hänen oli pakko, hänen oli pakko kirjoittaa jotakin muuta, hän ei halunnut viivytellä missään puolinaisesti.

Kun kirjoittamisesta tuli tärkeämpää, voimistui myös sisäisen kriitikon ääni. Lopulta kirjoittamisesta tuli yhtä vaikeaa kuin maalaamisesta. Tove Jansson kokeili erilaisia tapoja kirjoittaa, hän kirjoitti salassa, vain itselleen.

Hän kirjoitti hyvin hitaasti: ”Kirjoitin aina vain uudestaan, samasta tarinasta on neljä-viisi-kuusi versiota. (…) Sanan merkityksestä tuli minulle niin tärkeä.” (Tove Jansson haastattelussa vuoden 1977 tienoilla)

Kahdeksankymmentäluvulla Tove Jansson kirjoitti romaanin Stenåkern, eläköityneestä toimittajasta nimeltään Jonas. Itse Tove Jansson lähestyi seitsemääkymmentä ikävuottaan. Jonaksen on määrä kirjoittaa elämäkerta halveksimastaan lehtimiehestä, ja hän viettää kesän tyttäriensä kanssa pohtien maailman menoa.

Eniten Jonasta vaivaavat sanat. Sanat ovat saaneet hänet pihteihinsä: on täsmennettävä, ilman toistoa, ilman kliseitä. Sitä paitsi sanat ovat kaikkein vaarallisin ase, sillä niillä muotoilla valheita ja yksinkertaistaa asioita, ja ne voivat haavoittaa aivan suunnattomasti. Lopussa Jonas hautaa käsikirjoituksensa peltoon; hän kivettää sanat, siinä toivossa, että voisi sen jälkeen aloittaa alusta.

Romaanissa Tove Jansson kuvasi kirjoittajan ja sanojen välistä suhdetta, joka muistutti hänen omaa kamppailuaan. Sosiaaliset tilanteet ja kommunikaatio ovat tosiasiassa erittäin monimutkaisia asioita, mutta myös mitä parhainta karikatyyrien ja huumorin materiaalia.

”Komplikaatio, se on Toven aatelismerkki”, sanoi näyttelijä ja ystävä Birgitta Ulfsson, mutta jatkoi: ”kun nyt Tovesta puhutaan – arvostan kovasti hänen huumoriaan. (…) Hänen huumorinsa on suurenmoista, se läpäisee kaiken, siksi hän onkin niin hyvä pilapiirtäjä.”

Sen järkähtämättömän katseen takana, jolla Tove Jansson usein havainnoi aikuisille kirjoittaessaan, oli myös lempeyttä. Joskus lempeys tuli esiin arvoissa, viisaudessa ja kauneudessa, ja melkoisen usein huumorissa.