Tove Jansson writing atelier

H
e
r
k
k
ä
v
a
i
s
t
o
i
n
e
n
k
i
r
j
a
i
l
i
j
a

  1. 0
    1
    S
    y
    l
    e
    i
    l
    e
    n
    s
    i
    n
    u
    a
    s
    u
    u
    r
    e
    l
    l
    a
    y
    s
    t
    ä
    v
    y
    y
    d
    e
    l
    l
    ä
  2. 0
    2
    A
    b
    s
    t
    r
    a
    k
    t
    i
    k
    u
    u
    s
    i
    k
    y
    m
    m
    e
    n
    l
    u
    k
    u
  3. 0
    3
    S
    a
    n
    a
    n
    m
    e
    r
    k
    i
    t
    y
    k
    s
    e
    s
    t
    ä
    t
    u
    l
    i
    m
    i
    n
    u
    l
    l
    e
    n
    i
    i
    n
    t
    ä
    r
    k
    e
    ä
01

Syleilen sinua suurella ystävyydellä


Viivattomalle valkoiselle paperille käsin kirjoitettuja kirjeitä. Tove Janssonin yksityiset kirjeet ovat täynnä hellyydenosoituksia, pohdintoja ja nokkelaa huumoria. Hän on herkkävaistoinen kirjeenkirjoittaja ja ystävä.

Tove Jansson kirjoitti useimmiten mustalla tussilla, joskus hän piirsi kirjeisiinsä kuvia, jotka usein esittivät häntä itseään. Toisten huomioiminen ei aina tullut luonnostaan.

Novellissa Kuuntelija Tove Jansson kirjoittaa Gerda-tädistä, hyvästä kirjeiden kirjoittajasta ja kuuntelijasta. Hän on aina vastannut saamiinsa kirjeisiin heti, mutta alkaa nyt vetäytyä syrjään. Vasta nyt hänellä on aikaa ja tilaa muistella ja kartoittaa kaikkea kokemaansa ja kuulemaansa; hän kuuntelee sisintään ja kokee vallan tunteen.

Tove Jansson letter handwriting

Tove Janssonin 26.10.1945 ystävätär Eva Konikoffille kirjoittama kirje; mukana Ullanlinnankatu 1:n ateljeeta esittävä piirros.

Mutta Gerda-tädin ikkunan ulkopuolella maailma muuttuu, eikä Gerda-täti pysy mukana. Elämä on tasapainoilua itsekkyyden ja huolenpidon välillä.

Erityisen tärkeää kirjeenvaihtoa Tove Jansson kävi ystävänsä Eva Konikoffin kanssa, joka oli juutalaisen syntyperänsä vuoksi paennut Amerikkaan. Kirjeet kulkivat kiihkeään tahtiin neljäkymmenluvun toisen maailmansodan aikana siitäkin huolimatta, että niitä sensuroitiin ja joskus palautettiin kokonaisina nippuina. Rakastava kirjeenvaihto lohdutti silti.

”Tiedäthän, Eva, niin se vain on että minä puhun kanssasi kaikista suurista iloista, kaikista tuskista, kaikista ajatuksista – kenenkään muun kanssa en osaa puhua niin kuin sinun kanssasi. En kai minä ole sinulle taakaksi – enhän?”
Kirjeitä Tove Janssonilta

Kirjeet olivat intensiivisiä ja kontrastit suuria. Rivien välistä huokui eron aiheuttama syvä suru, ja tosiasia oli, että Eva Konikoff oli lähtenyt ja naiset tulisivat näkemään toisensa enää muutamia kertoja. Samaan aikaan molemmilla oli omat uransa ja sielunelämänsä, uusia ystäviä ja suhteita.

Eva Konikoff 1941

Tove Janssonin maalaama muotokuva Eva Konikoffista, 1941.

Eva Konikoffin kautta Tove Jansson sai vaikutteita Amerikasta. Sodan aikana ja sen jälkeenkin Eva Konikoff lähetti kaikkea aina luumuista ja kasvovoiteista maaleihin ystävälleen Suomeen, jossa olot olivat vaikeat.


L
u
u
l
e
n
,
t
i
e
d
ä
n
,
e
t
t
ä
j
a
t
k
u
v
a
k
u
u
n
t
e
l
u
s
i
,
m
i
s
t
ä
i
k
i
n
ä
p
u
h
u
n
k
i
n
k
a
n
s
s
a
s
i
,
o
n
k
u
i
n
y
s
t
ä
v
y
y
d
e
n
s
y
l
e
i
l
y
.


Tove Jansson pohdiskeli kotirintaman puutteen värittämää arkea, keskeneräisiä ajatuksia ja työn aiheuttamaa ahdistusta, mutta kertoi myös yhteisistä tuttavista ja iloitsi maallisemmista asioista. Eräänä päivänä hän kertoi tehneensä hullun heräteostoksen – kalliin sinikettukeepin. Eva Konikoff ymmärsi myös tämän.

Viivattomalle valkoiselle paperille käsin kirjoitettuja kirjeitä. Tove Janssonin yksityiset kirjeet ovat täynnä hellyydenosoituksia, pohdintoja ja nokkelaa huumoria. Hän on herkkävaistoinen kirjeenkirjoittaja ja ystävä.

Tove Jansson kirjoitti useimmiten mustalla tussilla, joskus hän piirsi kirjeisiinsä kuvia, jotka usein esittivät häntä itseään. Toisten huomioiminen ei aina tullut luonnostaan.

Novellissa Kuuntelija Tove Jansson kirjoittaa Gerda-tädistä, hyvästä kirjeiden kirjoittajasta ja kuuntelijasta. Hän on aina vastannut saamiinsa kirjeisiin heti, mutta alkaa nyt vetäytyä syrjään. Vasta nyt hänellä on aikaa ja tilaa muistella ja kartoittaa kaikkea kokemaansa ja kuulemaansa; hän kuuntelee sisintään ja kokee vallan tunteen.

Mutta Gerda-tädin ikkunan ulkopuolella maailma muuttuu, eikä Gerda-täti pysy mukana. Elämä on tasapainoilua itsekkyyden ja huolenpidon välillä.

Erityisen tärkeää kirjeenvaihtoa Tove Jansson kävi ystävänsä Eva Konikoffin kanssa, joka oli juutalaisen syntyperänsä vuoksi paennut Amerikkaan. Kirjeet kulkivat kiihkeään tahtiin neljäkymmenluvun toisen maailmansodan aikana siitäkin huolimatta, että niitä sensuroitiin ja joskus palautettiin kokonaisina nippuina. Rakastava kirjeenvaihto lohdutti silti.

”Tiedäthän, Eva, niin se vain on että minä puhun kanssasi kaikista suurista iloista, kaikista tuskista, kaikista ajatuksista – kenenkään muun kanssa en osaa puhua niin kuin sinun kanssasi. En kai minä ole sinulle taakaksi – enhän?”
Kirjeitä Tove Janssonilta

Kirjeet olivat intensiivisiä ja kontrastit suuria. Rivien välistä huokui eron aiheuttama syvä suru, ja tosiasia oli, että Eva Konikoff oli lähtenyt ja naiset tulisivat näkemään toisensa enää muutamia kertoja. Samaan aikaan molemmilla oli omat uransa ja sielunelämänsä, uusia ystäviä ja suhteita.

Eva Konikoffin kautta Tove Jansson sai vaikutteita Amerikasta. Sodan aikana ja sen jälkeenkin Eva Konikoff lähetti kaikkea aina luumuista ja kasvovoiteista maaleihin ystävälleen Suomeen, jossa olot olivat vaikeat.


L
u
u
l
e
n
,
t
i
e
d
ä
n
,
e
t
t
ä
j
a
t
k
u
v
a
k
u
u
n
t
e
l
u
s
i
,
m
i
s
t
ä
i
k
i
n
ä
p
u
h
u
n
k
i
n
k
a
n
s
s
a
s
i
,
o
n
k
u
i
n
y
s
t
ä
v
y
y
d
e
n
s
y
l
e
i
l
y
.


Tove Jansson pohdiskeli kotirintaman puutteen värittämää arkea, keskeneräisiä ajatuksia ja työn aiheuttamaa ahdistusta, mutta kertoi myös yhteisistä tuttavista ja iloitsi maallisemmista asioista. Eräänä päivänä hän kertoi tehneensä hullun heräteostoksen – kalliin sinikettukeepin. Eva Konikoff ymmärsi myös tämän.

Tove Jansson painting 1960
02

Abstrakti kuusikymmenluku


Aika ajoin Tove Jansson tuntee tyhjyyden sisimmässään. Taiteilijana häntä on aina ajanut eteenpäin kertominen, nyt hän ei tiedä mitä kertoa, miten innostua siitä taas. On kuusikymmenluku ja Tove Jansson alkaa paneutua abstraktiin ilmaisuun.

Tyhjyys oli kenties seurausta viisikymmenluvun hektisestä sarjakuvapiirtämisestä ja leimasta, joka häneen oli lyöty. Häntä nimittäin pidettiin lastenkirjailijana, ”taiteilijaa” vähempiarvoisena.

Kuinka olla abstraktisti eksakti? Tove Janssonia inspiroivat erityisesti teoksen Modern painting – Contemporary trends (1960) venäjänranskalaiset maalarit, ja hän ajatteli katsetta. Hän ei halunnut omaksua uutta suuntausta vain sen itsensä vuoksi, vaan tutki mahdollisuuksia maalata ääneen lausumatonta.

Tove Jansson stolen chair painting 1968

Tuoli, Tove Jansson, 1968.

Hän asetti näytteille suurikokoisia, värejä pursuavia maalauksia; hän esitteli itsensä täysipainoisena taidemaalarina pitämällä useita yksityisnäyttelyitä. Vähitellen hänen maalauksensa muuttuivat yhä abstraktimmiksi, mutta konkretismi säilyi usein nimessä tai aiheessa, kuten maalauksessa ”Tuoli”, joka esittää wieniläistuolia abstraktia taustaa vasten. Hän toi kertomuksen mukanaan abstraktiin.

Tove Jansson abstract painting 1968

Abstrakti sommitelma, Tove Jansson, 1968.

Kaikilla tasoilla häntä puhutteli se, mitä ei lausuta ääneen, se mitä vihjataan. Silti hän omaksui abstraktin ilmaisun huomattavasti kollegoitaan myöhemmin, eikä hän pitänyt samalla tavoin kiinni informalismista. Hänen taiteellinen aktiivisuutensa oli monipuolisempaa kuin muiden. Hän työskenteli monella taholla eikä koskaan hylännyt kirjoittamista tai kuvittamista.

Myös ateljee modernisoitiin. Lopputulos oli puhdas ja asiallinen, pinnoiltaan valkoinen – uuden aikakauden miljöö.

Aika ajoin Tove Jansson tuntee tyhjyyden sisimmässään. Taiteilijana häntä on aina ajanut eteenpäin kertominen, nyt hän ei tiedä mitä kertoa, miten innostua siitä taas. On kuusikymmenluku ja Tove Jansson alkaa paneutua abstraktiin ilmaisuun.

Tyhjyys oli kenties seurausta viisikymmenluvun hektisestä sarjakuvapiirtämisestä ja leimasta, joka häneen oli lyöty. Häntä nimittäin pidettiin lastenkirjailijana, ”taiteilijaa” vähempiarvoisena.

Kuinka olla abstraktisti eksakti? Tove Janssonia inspiroivat erityisesti teoksen Modern painting – Contemporary trends (1960) venäjänranskalaiset maalarit, ja hän ajatteli katsetta. Hän ei halunnut omaksua uutta suuntausta vain sen itsensä vuoksi, vaan tutki mahdollisuuksia maalata ääneen lausumatonta.

Hän asetti näytteille suurikokoisia, värejä pursuavia maalauksia; hän esitteli itsensä täysipainoisena taidemaalarina pitämällä useita yksityisnäyttelyitä. Vähitellen hänen maalauksensa muuttuivat yhä abstraktimmiksi, mutta konkretismi säilyi usein nimessä tai aiheessa, kuten maalauksessa ”Tuoli”, joka esittää wieniläistuolia abstraktia taustaa vasten. Hän toi kertomuksen mukanaan abstraktiin.

Kaikilla tasoilla häntä puhutteli se, mitä ei lausuta ääneen, se mitä vihjataan. Silti hän omaksui abstraktin ilmaisun huomattavasti kollegoitaan myöhemmin, eikä hän pitänyt samalla tavoin kiinni informalismista. Hänen taiteellinen aktiivisuutensa oli monipuolisempaa kuin muiden. Hän työskenteli monella taholla eikä koskaan hylännyt kirjoittamista tai kuvittamista.

Myös ateljee modernisoitiin. Lopputulos oli puhdas ja asiallinen, pinnoiltaan valkoinen – uuden aikakauden miljöö.

Tove Jansson writing black white photograph
03

Sanan merkityksestä tuli minulle niin tärkeä


Pidettyään itsepintaisesti itseään kuvataiteilijana alkaa Tove Jansson hiljalleen löytää äänensä kirjoittajana. Muutos tapahtuu vähitellen. Vakavuus saa entistä enemmän painoa ja vaikuttaa teosten sävyyn. Muumiperhe muuttaa saarelle, jolla heistä tulee haavoittuvaisempia ja itsekeskeisempiä kuin ennen. Laaksossa perheen poissaolo on kouriintuntuvaa.

Viimeisissä muumikirjoissa Muumipappa ja meri sekä Muumilaakson marraskuu kesän lämpimät juhlat ovat enää muisto. Tove Jansson pani pisteen muumisarjalleen, koska hänen oli pakko, hänen oli pakko kirjoittaa jotakin muuta, hän ei halunnut viivytellä missään puolinaisesti.

Kun kirjoittamisesta tuli tärkeämpää, voimistui myös sisäisen kriitikon ääni. Lopulta kirjoittamisesta tuli yhtä vaikeaa kuin maalaamisesta. Tove Jansson kokeili erilaisia tapoja kirjoittaa, hän kirjoitti salassa, vain itselleen.

Hän kirjoitti hyvin hitaasti: ”Kirjoitin aina vain uudestaan, samasta tarinasta on neljä-viisi-kuusi versiota. (…) Sanan merkityksestä tuli minulle niin tärkeä.”
(Tove Jansson haastattelussa vuoden 1977 tienoilla)

Kahdeksankymmentäluvulla Tove Jansson kirjoitti romaanin Stenåkern, eläköityneestä toimittajasta nimeltään Jonas. Itse Tove Jansson lähestyi seitsemääkymmentä ikävuottaan. Jonaksen on määrä kirjoittaa elämäkerta halveksimastaan lehtimiehestä, ja hän viettää kesän tyttäriensä kanssa pohtien maailman menoa.

Tove Jansson Sent i November 1970

Viimeisen muumikirjan, Muumilaakson marraskuun, kansikuva, 1970.

Tove Jansson Stenåkern 1984

Stenåkern. Tove Jansson, 1984.

Eniten Jonasta vaivaavat sanat. Sanat ovat saaneet hänet pihteihinsä: on täsmennettävä, ilman toistoa, ilman kliseitä. Sitä paitsi sanat ovat kaikkein vaarallisin ase, sillä niillä muotoilla valheita ja yksinkertaistaa asioita, ja ne voivat haavoittaa aivan suunnattomasti. Lopussa Jonas hautaa käsikirjoituksensa peltoon; hän kivettää sanat, siinä toivossa, että voisi sen jälkeen aloittaa alusta.

Romaanissa Tove Jansson kuvasi kirjoittajan ja sanojen välistä suhdetta, joka muistutti hänen omaa kamppailuaan. Sosiaaliset tilanteet ja kommunikaatio ovat tosiasiassa erittäin monimutkaisia asioita, mutta myös mitä parhainta karikatyyrien ja huumorin materiaalia.

”Komplikaatio, se on Toven aatelismerkki”, sanoi näyttelijä ja ystävä Birgitta Ulfsson, mutta jatkoi: ”kun nyt Tovesta puhutaan – arvostan kovasti hänen huumoriaan. (…) Hänen huumorinsa on suurenmoista, se läpäisee kaiken, siksi hän onkin niin hyvä pilapiirtäjä.”

Tove Jansson writing Klovharun Peter Lindholm

Tove Jansson Klovharun saarella, kuva Peter Lindholm.

Sen järkähtämättömän katseen takana, jolla Tove Jansson usein havainnoi aikuisille kirjoittaessaan, oli myös lempeyttä. Joskus lempeys tuli esiin arvoissa, viisaudessa ja kauneudessa, ja melkoisen usein huumorissa.

Pidettyään itsepintaisesti itseään kuvataiteilijana alkaa Tove Jansson hiljalleen löytää äänensä kirjoittajana. Muutos tapahtuu vähitellen. Vakavuus saa entistä enemmän painoa ja vaikuttaa teosten sävyyn. Muumiperhe muuttaa saarelle, jolla heistä tulee haavoittuvaisempia ja itsekeskeisempiä kuin ennen. Laaksossa perheen poissaolo on kouriintuntuvaa.

Viimeisissä muumikirjoissa Muumipappa ja meri sekä Muumilaakson marraskuu kesän lämpimät juhlat ovat enää muisto. Tove Jansson pani pisteen muumisarjalleen, koska hänen oli pakko, hänen oli pakko kirjoittaa jotakin muuta, hän ei halunnut viivytellä missään puolinaisesti.

Kun kirjoittamisesta tuli tärkeämpää, voimistui myös sisäisen kriitikon ääni. Lopulta kirjoittamisesta tuli yhtä vaikeaa kuin maalaamisesta. Tove Jansson kokeili erilaisia tapoja kirjoittaa, hän kirjoitti salassa, vain itselleen.

Hän kirjoitti hyvin hitaasti: ”Kirjoitin aina vain uudestaan, samasta tarinasta on neljä-viisi-kuusi versiota. (…) Sanan merkityksestä tuli minulle niin tärkeä.” (Tove Jansson haastattelussa vuoden 1977 tienoilla)

Kahdeksankymmentäluvulla Tove Jansson kirjoitti romaanin Stenåkern, eläköityneestä toimittajasta nimeltään Jonas. Itse Tove Jansson lähestyi seitsemääkymmentä ikävuottaan. Jonaksen on määrä kirjoittaa elämäkerta halveksimastaan lehtimiehestä, ja hän viettää kesän tyttäriensä kanssa pohtien maailman menoa.

Eniten Jonasta vaivaavat sanat. Sanat ovat saaneet hänet pihteihinsä: on täsmennettävä, ilman toistoa, ilman kliseitä. Sitä paitsi sanat ovat kaikkein vaarallisin ase, sillä niillä muotoilla valheita ja yksinkertaistaa asioita, ja ne voivat haavoittaa aivan suunnattomasti. Lopussa Jonas hautaa käsikirjoituksensa peltoon; hän kivettää sanat, siinä toivossa, että voisi sen jälkeen aloittaa alusta.

Romaanissa Tove Jansson kuvasi kirjoittajan ja sanojen välistä suhdetta, joka muistutti hänen omaa kamppailuaan. Sosiaaliset tilanteet ja kommunikaatio ovat tosiasiassa erittäin monimutkaisia asioita, mutta myös mitä parhainta karikatyyrien ja huumorin materiaalia.

”Komplikaatio, se on Toven aatelismerkki”, sanoi näyttelijä ja ystävä Birgitta Ulfsson, mutta jatkoi: ”kun nyt Tovesta puhutaan – arvostan kovasti hänen huumoriaan. (…) Hänen huumorinsa on suurenmoista, se läpäisee kaiken, siksi hän onkin niin hyvä pilapiirtäjä.”

Sen järkähtämättömän katseen takana, jolla Tove Jansson usein havainnoi aikuisille kirjoittaessaan, oli myös lempeyttä. Joskus lempeys tuli esiin arvoissa, viisaudessa ja kauneudessa, ja melkoisen usein huumorissa.

Lähteet & oikeudet

Teksti

Hanna Ylöstalo

Suomenkielinen käännös

Jenni Hurri

Lähteet

Jansson, Tove. Kuuntelija (1972, alkuperäinen teos Lyssnerskan 1971). Suomentanut Kristiina Kivivuori. Helsinki: WSOY.
(Syleilen sinua suurella ystävyydellä: ”Kuuntelija”.)

Jansson, Tove. Kivipelto (1989, kokoelmassa Kevyt kantamus ja muita kertomuksia, alkuperäinen teos Stenåkern 1984). Suomentanut Oili Suominen. Helsinki: WSOY
(Sanan merkityksestä tuli minulle niin tärkeä)

Airas, Charlotte. ”Tove Jansson på gränsen mellan barn- och vuxenböcker”. Svenska Yle, viitattu 20.5.2021: https://svenska.yle.fi/a/7-886693#media=64193.
(Sanan merkityksestä tuli minulle niin tärkeä)

Karjalainen, Tuula. Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta (2013). Helsinki: Tammi.
(Abstrakti kuusikymmenluku: luku 8, ”Paluu maalaukseen”.)

Karjalainen, Tuula. ”Tove Jansson och passionen till måleriet”. Teoksessa Historiska och litteraturhistoriska studier 89 (2014), toim. Jennica Thylin-Klaus & Julia Tidigs. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet.

Ulfsson, Birgitta. Julkaisematon haastattelu Moomin Charactersille dokumenttisarjaa ”Penseln, pennan och hjärtat” (2017) varten.

Westin, Boel. Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä (2008). Suomentanut Jaana Nikula. Helsinki: Schildts. 

Westin, Boel. ”Stenens berättelse”. Teoksessa Historiska och litteraturhistoriska studier 89 (2014), toim. Jennica Thylin-Klaus & Julia Tidigs. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet.

Westin, Boel & Helen Svensson (toim.). Kirjeitä Tove Janssonilta (2014). Suomentaneet Jaana Nikula & Tuula Kojo. Helsinki: Schildts & Söderströms.

(Syleilen sinua suurella ystävyydellä: kirje Eva Konikoffille ystävyyden syleilystä 14.8.1946 ja sinikettukeepistä 24.9.1941.)

Kuvaoikeudet

01 © Eva Konikoff

02–05 © Tove Jansson

06 Raili Pietilä

07 © Moomin Characters ™

08 Kuvitus © Moomin Characters ™

09  Kuvitus © Tove Jansson

10 © Peter Lindholm


Tove Jansson Tuulikki Pietilä Klovharun