Tove Jansson • Yksinäisten ja vapaiden saari • Tovejansson.com

01

VAPAANA JA SUOJASSA KLOVHARULLA

Tove Jansson kaipasi sisimmässään jatkuvasti rauhaa ja hiljaisuutta. Klovharun kallioluoto kohoaa sinisestä merestä kuin aavistuksena, pelkkänä varjona. Porvoon ulkosaaristossa Pellingissä sijaitseva saari oli lokkien ja tiirojen koskematon valtakunta, kun Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä, Tooti, astuivat maihin. Rannassa silkinpehmeä rantavehnä aaltoili tuulessa.

Saarikompleksi

Kesällä 1963 Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä yöpyivät teltassa ensimmäistä kertaa Klovharulla. Nousi myrsky ja aallot jymisivät kuin tykinlaukaukset. Rajuilma ulkosaaristossa oli aivan toista kuin sisäsaarilla, kalliot kylpivät maailmanlopun bengaalitulien valaistuksessa ja tuuli repi teltan osittain rikki. Myrsky oli positiivinen voima, joka sai kurottamaan pitemmälle, ohi omien rajojen. Pelkkä ajatuskin mökistä niin suojattomalla paikalla tuntui mahdottomalta, mutta suunnitelma talon rakentamisesta saarelle valtasi silti mielen.

Sisäsaariston saarella, jolla kesiä oli edeltävinä vuosina vietetty, Tove Janssonin äiti Signe Hammarsten Jansson, Ham, puolestaan suri elämässä tapahtuvia muutoksia. Syyllisyydentunteet painoivat raskaina – ne uhkasivat tuhota Toven ja Tootin unelman rauhallisesta saaresta vain heille kahdelle. Tove Jansson halusi varmistaa, että kaikkien tunteet otettiin huomioon, myös Hamin.

Ensimmäinen saari, jolla Tove Jansson halusi asua, oli Kummelskär. Hän haaveili majakanvartijan pestistä siellä, mutta joutui luopumaan unelmastaan. Hän ei itsekään tiennyt miksi juuri saaret olivat hänelle niin merkityksellisiä, mutta hän oli kuullut, että kummituksilla (joiksi hän kutsui queer-ihmisiä) oli taipumusta saarikompleksiin, sillä he tunnistivat saariin liittyvän eristyneisyyden tunteen. Saari edusti kaukaista ja rajattua, täysin yksityistä, ja ympäröivä meri tarjosi mahdollisuuden yhteyteen, jota vain harvoin hyödynnettiin. Saaren saattoi kiertää niin että kierros muodosti täydellisen ympyrän, oli tyydyttävää rajata olemassaolo sillä tavoin.

Saari Klovharu vene — Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Victoria-vene Klovharun saarella

Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Victoria-vene Klovharun saarella

Rakkaus saareen

Rakennustyöt saarella tehtiin paikallisten asukkaiden, Brunströmin ja Sjöblomin, avulla vuosina 1964–1965. Mökin valmistumisesta huolimatta Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettivät yöt ulkona teltassa. Sisällä mökin ainoa huone oli yhdistetty työhuone, olohuone ja vierashuone. Pihapiirissä oleva teltta oli sinikeltainen, ja sitä sai paikata ja korjailla tuon tuosta. Jansson ja Pietilä kalastivat kauniilla ja vahvalla veneellään Victorialla, ja saivat alkuun paljon turskaa, joka oli vaivalloinen kala ja sotkeutui verkkoon. Sumuisella säällä he laskivat kissanverkon aivan lähelle rantaa.

Luodon yllä lokit ja tiirat kirkuivat. Haru oli lokkien ja tiirojen saari alusta alkaen. Ulkosaariston sileät vedenalaiset kalliot muistuttivat lapsuuden onnellisista kesistä, ja paljastaakseen kauneimmat kalliot Tove Jansson vieritti kiviä syrjemmälle, mutta aina kevään tullen kivenmurikat olivat kierähdelleet entisille sijoilleen. Joskus suhde saareen oli kuin onneton rakkaus: aivan kuin saari ei olisi pitänyt asukkaistaan, tai ehkä se sääli heitä. Jansson ja Pietilä kitkivät rikkaruohoja, niin että tukahdutetut kukat pääsivät kasvamaan. Kukat täyttivät niityn kauneudellaan, joka kuitenkin oli aivan toisenlaista kuin luodon alkuperäinen, koskematon elämä.

Saari Klovharu rakennus — Mökin rakennus Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Klovharun saarella alkoi 1964.

Mökin rakennus Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Klovharun saarella alkoi 1964.

Vapauden merkitys

Miksi unelma vapaudesta oli niin suuri? Vuonna 1972 Tove Jansson kirjoitti vapauden merkityksestä aikakauslehti PHP:hen pohtien tekstissään Nuuskamuikkusen lapsellista, vastuutonta vapautta, jonka kaltainen löytyy jokaisen sisimmästä. Muumitarinoiden edetessä Nuuskamuikkusen omatunto kehittyy eikä yksinäisyys ole enää täydellistä. Mikään ei ole muuttumatonta – vapaus tehdä virheitä, aloittaa alusta ja kokeilla uusia vaihtoehtoja on erilaista vapautta.

Koko vapauden ajatus on yhteydessä luovaan työhön ja niihin ihmisiin, joiden kanssa elämäänsä elää. Kaikkein vaikeinta on oman yksinäisyyden tai integriteetin säilyttäminen toisten keskellä. Muumiperhe on eräänlainen utopia, sillä he sallivat toisilleen täydellisen vapauden – vapauden olla yksin, muodostaa omat käsityksensä ja pitää salaisuuksia, kunnes ne ovat valmiita paljastettaviksi. Muumipeikot eivät aiheuta toisilleen huonoa omaatuntoa.

Arki saarella kului rauhallisesti ja hiljaisuudessa, joskus jopa tylsyyteen asti. Silloin tulivat veljentyttäret vierailulle, puhalsivat saippuakuplia ja piristivät. Sekä odotettuja että odottamattomia vieraita kävi: muumifaneja, tutkijoita, toimittajia, ystäviä ja perhettä. Varjo kuutamossa saattoi hetkeksi muuttaa kaiken, ja eräänä unohtumattomana yönä voimakas trombi kulki aivan saaren vieritse. Niin voimakas, että se olisi voinut nostaa kaikki saaren rakennukset ilmaan.

Tove Jansson Klovharu 1966 — Tove Jansson saariparatiisissaan Klovharulla vuonna 1966.

Tove Jansson saariparatiisissaan Klovharulla vuonna 1966.

Turvallinen arki

”Kun on ollut yksin hyvin kauan, alkaa kuunnella eri lailla, tajuaa miten elävää ja arvaamatonta ympärillä on ja pysähtelee koskettamaan kaikenlaista käsittämättömän kaunista.
Vanhat sisäänpäin kääntyneet ajatukset juoksevat uusille urille tai kurtistuvat ja kuolevat. Unet muuttuvat yksinkertaisiksi ja herätessä hymyilyttää.
Rakennus on heppoinen, siitä saa maksaa pimeänpelkona ja äkillisenä katastrofikauhuna: jokin liikahtaa pimeässä, horisonttiin ilmestyy vene.
Mutta arjen rauhallinen toisto ja tarkoituksenmukaiset tapahtumat rakentavat samanaikaisesti suojamuuria, joka kasvaa aina vain korkeammaksi ja vakaammaksi. Vene vedetään ylös myrskyn varalta, lamppu sytytetään yöksi, polttopuita kerätään ja pilkotaan.”

(Esseestä ”Saari”)

Rohtokuirimo kukki keväisin ensimmäisenä, ja lounaistuuli tiesi usein ongelmia. Saarella toistuivat samat pienet asiat, aina samassa järjestyksessä. Vedenpinnan nousu ja lasku olivat nekin merkityksellisiä ja tuottivat tyydytystä. Tove Janssonin saariaiheinen runous käsittelee luomista ja elämää.

Tove Jansson kaipasi sisimmässään jatkuvasti rauhaa ja hiljaisuutta. Klovharun kallioluoto kohoaa sinisestä merestä kuin aavistuksena, pelkkänä varjona. Porvoon ulkosaaristossa Pellingissä sijaitseva saari oli lokkien ja tiirojen koskematon valtakunta, kun Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä, Tooti, astuivat maihin. Rannassa silkinpehmeä rantavehnä aaltoili tuulessa.

Saarikompleksi

Kesällä 1963 Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä yöpyivät teltassa ensimmäistä kertaa Klovharulla. Nousi myrsky ja aallot jymisivät kuin tykinlaukaukset. Rajuilma ulkosaaristossa oli aivan toista kuin sisäsaarilla, kalliot kylpivät maailmanlopun bengaalitulien valaistuksessa ja tuuli repi teltan osittain rikki. Myrsky oli positiivinen voima, joka sai kurottamaan pitemmälle, ohi omien rajojen. Pelkkä ajatuskin mökistä niin suojattomalla paikalla tuntui mahdottomalta, mutta suunnitelma talon rakentamisesta saarelle valtasi silti mielen.

Sisäsaariston saarella, jolla kesiä oli edeltävinä vuosina vietetty, Tove Janssonin äiti Signe Hammarsten Jansson, Ham, puolestaan suri elämässä tapahtuvia muutoksia. Syyllisyydentunteet painoivat raskaina – ne uhkasivat tuhota Toven ja Tootin unelman rauhallisesta saaresta vain heille kahdelle. Tove Jansson halusi varmistaa, että kaikkien tunteet otettiin huomioon, myös Hamin.

Ensimmäinen saari, jolla Tove Jansson halusi asua, oli Kummelskär. Hän haaveili majakanvartijan pestistä siellä, mutta joutui luopumaan unelmastaan. Hän ei itsekään tiennyt miksi juuri saaret olivat hänelle niin merkityksellisiä, mutta hän oli kuullut, että kummituksilla (joiksi hän kutsui queer-ihmisiä) oli taipumusta saarikompleksiin, sillä he tunnistivat saariin liittyvän eristyneisyyden tunteen. Saari edusti kaukaista ja rajattua, täysin yksityistä, ja ympäröivä meri tarjosi mahdollisuuden yhteyteen, jota vain harvoin hyödynnettiin. Saaren saattoi kiertää niin että kierros muodosti täydellisen ympyrän, oli tyydyttävää rajata olemassaolo sillä tavoin.

Rakkaus saareen

Rakennustyöt saarella tehtiin paikallisten asukkaiden, Brunströmin ja Sjöblomin, avulla vuosina 1964–1965. Mökin valmistumisesta huolimatta Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettivät yöt ulkona teltassa. Sisällä mökin ainoa huone oli yhdistetty työhuone, olohuone ja vierashuone. Pihapiirissä oleva teltta oli sinikeltainen, ja sitä sai paikata ja korjailla tuon tuosta. Jansson ja Pietilä kalastivat kauniilla ja vahvalla veneellään Victorialla, ja saivat alkuun paljon turskaa, joka oli vaivalloinen kala ja sotkeutui verkkoon. Sumuisella säällä he laskivat kissanverkon aivan lähelle rantaa.

Luodon yllä lokit ja tiirat kirkuivat. Haru oli lokkien ja tiirojen saari alusta alkaen. Ulkosaariston sileät vedenalaiset kalliot muistuttivat lapsuuden onnellisista kesistä, ja paljastaakseen kauneimmat kalliot Tove Jansson vieritti kiviä syrjemmälle, mutta aina kevään tullen kivenmurikat olivat kierähdelleet entisille sijoilleen. Joskus suhde saareen oli kuin onneton rakkaus: aivan kuin saari ei olisi pitänyt asukkaistaan, tai ehkä se sääli heitä. Jansson ja Pietilä kitkivät rikkaruohoja, niin että tukahdutetut kukat pääsivät kasvamaan. Kukat täyttivät niityn kauneudellaan, joka kuitenkin oli aivan toisenlaista kuin luodon alkuperäinen, koskematon elämä.

Vapauden merkitys

Miksi unelma vapaudesta oli niin suuri? Vuonna 1972 Tove Jansson kirjoitti vapauden merkityksestä aikakauslehti PHP:hen pohtien tekstissään Nuuskamuikkusen lapsellista, vastuutonta vapautta, jonka kaltainen löytyy jokaisen sisimmästä. Muumitarinoiden edetessä Nuuskamuikkusen omatunto kehittyy eikä yksinäisyys ole enää täydellistä. Mikään ei ole muuttumatonta – vapaus tehdä virheitä, aloittaa alusta ja kokeilla uusia vaihtoehtoja on erilaista vapautta.

Koko vapauden ajatus on yhteydessä luovaan työhön ja niihin ihmisiin, joiden kanssa elämäänsä elää. Kaikkein vaikeinta on oman yksinäisyyden tai integriteetin säilyttäminen toisten keskellä. Muumiperhe on eräänlainen utopia, sillä he sallivat toisilleen täydellisen vapauden – vapauden olla yksin, muodostaa omat käsityksensä ja pitää salaisuuksia, kunnes ne ovat valmiita paljastettaviksi. Muumipeikot eivät aiheuta toisilleen huonoa omaatuntoa.

Arki saarella kului rauhallisesti ja hiljaisuudessa, joskus jopa tylsyyteen asti. Silloin tulivat veljentyttäret vierailulle, puhalsivat saippuakuplia ja piristivät. Sekä odotettuja että odottamattomia vieraita kävi: muumifaneja, tutkijoita, toimittajia, ystäviä ja perhettä. Varjo kuutamossa saattoi hetkeksi muuttaa kaiken, ja eräänä unohtumattomana yönä voimakas trombi kulki aivan saaren vieritse. Niin voimakas, että se olisi voinut nostaa kaikki saaren rakennukset ilmaan.

Turvallinen arki

”Kun on ollut yksin hyvin kauan, alkaa kuunnella eri lailla, tajuaa miten elävää ja arvaamatonta ympärillä on ja pysähtelee koskettamaan kaikenlaista käsittämättömän kaunista.

Vanhat sisäänpäin kääntyneet ajatukset juoksevat uusille urille tai kurtistuvat ja kuolevat. Unet muuttuvat yksinkertaisiksi ja herätessä hymyilyttää.

Rakennus on heppoinen, siitä saa maksaa pimeänpelkona ja äkillisenä katastrofikauhuna: jokin liikahtaa pimeässä, horisonttiin ilmestyy vene.

Mutta arjen rauhallinen toisto ja tarkoituksenmukaiset tapahtumat rakentavat samanaikaisesti suojamuuria, joka kasvaa aina vain korkeammaksi ja vakaammaksi. Vene vedetään ylös myrskyn varalta, lamppu sytytetään yöksi, polttopuita kerätään ja pilkotaan.”

(Esseestä ”Saari”)

Rohtokuirimo kukki keväisin ensimmäisenä, ja lounaistuuli tiesi usein ongelmia. Saarella toistuivat samat pienet asiat, aina samassa järjestyksessä. Vedenpinnan nousu ja lasku olivat nekin merkityksellisiä ja tuottivat tyydytystä. Tove Janssonin saariaiheinen runous käsittelee luomista ja elämää.

02

KESÄKIRJA MAAILMANYMPÄRIMATKALLA

Tove Janssonin perhe oli ehdottanut, että hän kirjoittaisi hyvin vanhan naisen ja pienen lapsen välisestä ystävyydestä. Mitään hyvää ei kirjoiteta tilauksesta, mutta kulkiessaan eräänä päivänä Harun kallioilla äitinsä Hamin kuoleman jälkeen Tove Jansson teki päätöksen. Kesä oli kiihkeimmillään juuri kun se oli ohi. Hän otti saaren ja Pohjolan kesän mukaansa matkalle maailman ympäri.

Tove Jansson Sommarboken 1972 — Kansikuva Tove Janssonin Kesäkirjan ruotsinkieliseen alkuperäisteokseen, 1972.

Kansikuva Tove Janssonin Kesäkirjan ruotsinkieliseen alkuperäisteokseen, 1972.

Matkustavaiset

Matkustaminen oli äärettömän tärkeää sekä Tove Janssonin että Tuulikki Pietilän luovalle työlle. He olivat matkustelleet koko elämänsä ja ammentaneet retkiltään ideoita ja intoa työhön. Menestyksen vuosina matkat tarjosivat lisäksi tilaisuuden häiriöttömään työntekoon. Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä olivat elementissään ollessaan yhdessä tien päällä. Matkustaminen oli myös eräällä tavalla täydellistä hetkessä olemista, jossa mennyttä on mahdotonta korjata ja tuleva on vielä löytämättä: ”Ihminen on matkustavainen, lyhyen hetken ajan hän on vapaa.” (Novellista ”Lokomotiivi”).

Signe Ham Hammarsten Jansson & Sophia — Tove Janssonin äiti Signe ”Ham” Hammarsten Jansson lapsenlapsensa Sophia Janssonin kanssa nauttimassa elämästä saarella.

Tove Janssonin äiti Signe ”Ham” Hammarsten Jansson lapsenlapsensa Sophia Janssonin kanssa nauttimassa elämästä saarella.

Suurinta matkaansa Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä suunnittelivat pitkään ja hartaasti. Viimeinen muumikertomus Muumilaakson marraskuu oli ilmestynyt, ja Jansson oli saanut kutsun Japaniin, jossa hänen oli määrä pitää esitelmiä, esiintyä radiossa ja televisiossa, antaa haastatteluja, signeerata teoksiaan, vierailla kouluissa ja sirkuksessa, piirtää lapsille ja pitää lehdistötilaisuus. Meno-paluulipun sijaan hän pyysi vierailun isänniltä kahta menolippua, ja niin kaksi matkustavaista lähti matkaan. He matkustivat vuosina 1971–1972 maailman ympäri, Lontoosta ja Amsterdamista Japaniin, ja sieltä Havaijin kautta Yhdysvaltoihin ja Meksikoon.

”Olit oikeassa kaikesta mitä sanoit Japanista ja olen aivan lumoutunut! Tietysti on paljon sellaista mikä on pelottavaa, mutta senkin hyväksyy – täkäläisillä on merkillinen kyky pitää erillään väkivaltainen ja runollinen ja säilyttää perinteet keskellä eteenpäin syöksyvää ultramodernia. Kaikki menee mielettömän nopeasti (paitsi teeseremonia) ja meitä on sysitty sinne tänne ilman hetkenkään hengähdystaukoa.” (maisemakortti Vivica Bandlerille).

Kioton kivipuutarha

Ryōan-jin temppelin puutarha Kiotossa puhutteli Tove Janssonia. Kuivapuutarhan kivillä oli rauhoittava ja selittämätön vaikutus häneen, hiljainen puutarha huokui lohdutusta ja sovintoa. Hän muisti puutarhassa kokemansa tunteen vieraillessaan myöhemmin Muumipeikko ja pyrstötähti ja Vaarallinen juhannus -kirjojensa edesmenneen japanintajan vanhempien luona. Iäkäs pariskunta istui Janssonin kanssa kunnioittavassa hiljaisuudessa pojan huoneessa, jonka he olivat säilyttäneet muuttamattomana.

Kesäkirja kuvitus Tove Jansson — Kesäkirjan ensimmäisissä painoksissa ei ollut kuvituksia. Tove Jansson teki kuvitukset saksalaiselle Paul List -kustantamolle vuonna 1974, kun muutkin ulkomaiset kustantamot olivat esittäneet samanlaisia pyyntöjä.

Kesäkirjan ensimmäisissä painoksissa ei ollut kuvituksia. Tove Jansson teki kuvitukset saksalaiselle Paul List -kustantamolle vuonna 1974, kun muutkin ulkomaiset kustantamot olivat esittäneet samanlaisia pyyntöjä.

Tove Janssonin proosan pelkistetty tyyli ja hänen luonnon tajunsa ovat sopusoinnussa japanilaisen zenbuddhalaisuuden kanssa. Hän yritti lakkaamatta ymmärtää sanatonta, esimerkiksi poismenon jättämää surua, tai meren hallitsematonta olemusta. Kiinnostus sieluttomiin asioihin, kuten kiviin ja luonnon neljään elementtiin, heijastuu hänen tuotannostaan.

Missä ikinä olikaan, Tove Jansson saattoi uppoutua kirjoittamaan Kesäkirjaa. Saaren kesä on sekoitus hänen oman lapsuutensa ikuisia kesiä ja aikuisuuden kesiä, joihin todellisuus lyö leimansa. Kesäkirjassa Sophian äiti on poissa, mutta asiasta ei puhuta suoraan. Poissaolo välittyy ääneen lausumattoman kautta.

Vaikka Tove Jansson teki kuvituksia Kesäkirjan myöhempiin painoksiin, hän pysyi linjassaan, että isoäidin ja Sophian kasvoja ei näytetä missään kuvassa.

Jazzkaupunki New Orleans

Yhdysvalloissa oli vuorossa suuri unelma, New Orleans. Matkustavaiset asettuivat kokonaiseksi kuukaudeksi kaupunkiin, joka eli jazzmusiikin tahtiin. Siellä kaikki loksahti kohdalleen: heillä oli riittävästi aikaa ja rahaa, ja he löysivät kauniin hautausmaan. Tuulikki Pietilä uppoutui filmaamiseen, he kuljeskelivat ympäriinsä – ja Tove Jansson kirjoitti.

”Kuinka pitäisitkään tästä kaupungista! Se on sekä elävä että rauhallinen, täynnä musiikkia, ranskalaisuus on niin hienosti jäljellä, perinteet herttaisia eivätkä vähääkään pölyttyneitä, ei pittoreskia liehakointia, easygoing suvaitseva ilmapiiri – ja ah, näitä kauniita taloja ja katuja!” (maisemakortti Vivica Bandlerille).

Ranskalaisessa korttelissa lähellä Bourbon Streetiä Tove Jansson työskenteli pienessä huoneistossa erään pensionaatin sisäpihalla, jossa heillä oli oma puutarha. Se oli onnellinen paikka, jossa kirjoittaminen sujui kuin itsestään. Viimeisteltyään Kesäkirjan hän alkoi saman tien kirjoittaa uutta materiaalia.

Paluu ja julkaisu

Meksikossa Jansson ja Pietilä kohtasivat vihamielisyyttä, eivätkä he tunteneet voivansa luottaa keneenkään. Heistä tuli väsyneitä ja hiljaisia, rahojen loppuminen huoletti, ja sitten olikin jo aika matkustaa kotiin.

Kesäkirja julkaistiin alun perin ilman kuvitusta. Kasvoja ei saanut näkyä, kaikki oli jätettävä mielikuvituksen varaan, sillä kaikki tuli muutenkin liian lähelle. Sitä paitsi oli tärkeää, ettei kirjaa sekoitettu lapsille tarkoitettuihin muumikirjoihin. Saksankielisen painoksen yhteydessä Tove Jansson kuitenkin myöntyi kustantamon pyyntöön ja piirsi seitsemäntoista herkkää kuvaa, joista kahdeksan oli kokosivun kuvaa. Kuvat esittivät juhannusruusuja ja maininkeja ja muita hänelle niin tuttuja aiheita.

Luova työ oli samalla tavoin eskapistista kuin matkustaminen. Se oli eräänlainen pakomatka, tai retki, jolta saattoi aina palata takaisin.

Tove Janssonin perhe oli ehdottanut, että hän kirjoittaisi hyvin vanhan naisen ja pienen lapsen välisestä ystävyydestä. Mitään hyvää ei kirjoiteta tilauksesta, mutta kulkiessaan eräänä päivänä Harun kallioilla äitinsä Hamin kuoleman jälkeen Tove Jansson teki päätöksen. Kesä oli kiihkeimmillään juuri kun se oli ohi. Hän otti saaren ja Pohjolan kesän mukaansa matkalle maailman ympäri.

Matkustavaiset

Matkustaminen oli äärettömän tärkeää sekä Tove Janssonin että Tuulikki Pietilän luovalle työlle. He olivat matkustelleet koko elämänsä ja ammentaneet retkiltään ideoita ja intoa työhön. Menestyksen vuosina matkat tarjosivat lisäksi tilaisuuden häiriöttömään työntekoon. Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä olivat elementissään ollessaan yhdessä tien päällä. Matkustaminen oli myös eräällä tavalla täydellistä hetkessä olemista, jossa mennyttä on mahdotonta korjata ja tuleva on vielä löytämättä: ”Ihminen on matkustavainen, lyhyen hetken ajan hän on vapaa.” (Novellista ”Lokomotiivi”).

Suurinta matkaansa Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä suunnittelivat pitkään ja hartaasti. Viimeinen muumikertomus Muumilaakson marraskuu oli ilmestynyt, ja Jansson oli saanut kutsun Japaniin, jossa hänen oli määrä pitää esitelmiä, esiintyä radiossa ja televisiossa, antaa haastatteluja, signeerata teoksiaan, vierailla kouluissa ja sirkuksessa, piirtää lapsille ja pitää lehdistötilaisuus. Meno-paluulipun sijaan hän pyysi vierailun isänniltä kahta menolippua, ja niin kaksi matkustavaista lähti matkaan. He matkustivat vuosina 1971–1972 maailman ympäri, Lontoosta ja Amsterdamista Japaniin, ja sieltä Havaijin kautta Yhdysvaltoihin ja Meksikoon.

”Olit oikeassa kaikesta mitä sanoit Japanista ja olen aivan lumoutunut! Tietysti on paljon sellaista mikä on pelottavaa, mutta senkin hyväksyy – täkäläisillä on merkillinen kyky pitää erillään väkivaltainen ja runollinen ja säilyttää perinteet keskellä eteenpäin syöksyvää ultramodernia. Kaikki menee mielettömän nopeasti (paitsi teeseremonia) ja meitä on sysitty sinne tänne ilman hetkenkään hengähdystaukoa.” (maisemakortti Vivica Bandlerille).

Kioton kivipuutarha

Ryōan-jin temppelin puutarha Kiotossa puhutteli Tove Janssonia. Kuivapuutarhan kivillä oli rauhoittava ja selittämätön vaikutus häneen, hiljainen puutarha huokui lohdutusta ja sovintoa. Hän muisti puutarhassa kokemansa tunteen vieraillessaan myöhemmin Muumipeikko ja pyrstötähti ja Vaarallinen juhannus -kirjojensa edesmenneen japanintajan vanhempien luona. Iäkäs pariskunta istui Janssonin kanssa kunnioittavassa hiljaisuudessa pojan huoneessa, jonka he olivat säilyttäneet muuttamattomana.

Tove Janssonin proosan pelkistetty tyyli ja hänen luonnon tajunsa ovat sopusoinnussa japanilaisen zenbuddhalaisuuden kanssa. Hän yritti lakkaamatta ymmärtää sanatonta, esimerkiksi poismenon jättämää surua, tai meren hallitsematonta olemusta. Kiinnostus sieluttomiin asioihin, kuten kiviin ja luonnon neljään elementtiin, heijastuu hänen tuotannostaan.

Missä ikinä olikaan, Tove Jansson saattoi uppoutua kirjoittamaan Kesäkirjaa. Saaren kesä on sekoitus hänen oman lapsuutensa ikuisia kesiä ja aikuisuuden kesiä, joihin todellisuus lyö leimansa. Kesäkirjassa Sophian äiti on poissa, mutta asiasta ei puhuta suoraan. Poissaolo välittyy ääneen lausumattoman kautta.

Jazzkaupunki New Orleans

Yhdysvalloissa oli vuorossa suuri unelma, New Orleans. Matkustavaiset asettuivat kokonaiseksi kuukaudeksi kaupunkiin, joka eli jazzmusiikin tahtiin. Siellä kaikki loksahti kohdalleen: heillä oli riittävästi aikaa ja rahaa, ja he löysivät kauniin hautausmaan. Tuulikki Pietilä uppoutui filmaamiseen, he kuljeskelivat ympäriinsä – ja Tove Jansson kirjoitti.

”Kuinka pitäisitkään tästä kaupungista! Se on sekä elävä että rauhallinen, täynnä musiikkia, ranskalaisuus on niin hienosti jäljellä, perinteet herttaisia eivätkä vähääkään pölyttyneitä, ei pittoreskia liehakointia, easygoing suvaitseva ilmapiiri – ja ah, näitä kauniita taloja ja katuja!” (maisemakortti Vivica Bandlerille).

Ranskalaisessa korttelissa lähellä Bourbon Streetiä Tove Jansson työskenteli pienessä huoneistossa erään pensionaatin sisäpihalla, jossa heillä oli oma puutarha. Se oli onnellinen paikka, jossa kirjoittaminen sujui kuin itsestään. Viimeisteltyään Kesäkirjan hän alkoi saman tien kirjoittaa uutta materiaalia.

Paluu ja julkaisu

Meksikossa Jansson ja Pietilä kohtasivat vihamielisyyttä, eivätkä he tunteneet voivansa luottaa keneenkään. Heistä tuli väsyneitä ja hiljaisia, rahojen loppuminen huoletti, ja sitten olikin jo aika matkustaa kotiin.

Kesäkirja julkaistiin alun perin ilman kuvitusta. Kasvoja ei saanut näkyä, kaikki oli jätettävä mielikuvituksen varaan, sillä kaikki tuli muutenkin liian lähelle. Sitä paitsi oli tärkeää, ettei kirjaa sekoitettu lapsille tarkoitettuihin muumikirjoihin. Saksankielisen painoksen yhteydessä Tove Jansson kuitenkin myöntyi kustantamon pyyntöön ja piirsi seitsemäntoista herkkää kuvaa, joista kahdeksan oli kokosivun kuvaa. Kuvat esittivät juhannusruusuja ja maininkeja ja muita hänelle niin tuttuja aiheita.

Luova työ oli samalla tavoin eskapistista kuin matkustaminen. Se oli eräänlainen pakomatka, tai retki, jolta saattoi aina palata takaisin.

03

TOVE JANSSONIN PARIISI – EI PAIKKA VAAN KÄSITE

Seinen rantabulevardilla astelivat reippaat koiranulkoiluttajat ja hitaasti kuljeskelevat rakastavaiset. Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä olivat yksi näistä pareista. Pariisi oli enemmänkin käsite kuin paikka, ja muistojen kerrokset olivat niin tiheässä, että itse kaupunkia tuskin erotti. Tove Jansson koki vuosituhannen vaihteen ja kuoli vuonna 2001.

Kaupunki, jossa hän sai alkunsa

Pariisissa kirkonkellot soivat ja kyyhkyset asuttivat puistoja. Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä, Tooti, tapasivat aloittaa Pariisin vierailunsa käymällä eräässä kaupungin vanhimmista uskonnollisista rakennuksista, Saint-Julien-le-Pauvren kirkossa. Kirkko oli erityisen merkityksellinen, sillä Janssonin vanhemmat olivat kihlautuneet siellä, ja Pariisissa hän sai itse alkunsa.

Molemmilla oli ollut pitkäaikaisia suhteita Pariisiin – Jansson asui kaupungissa ensimmäisen kerran vuonna 1938 ja Pietilä vuonna 1949. He seurustelivat ystäviensä kanssa brasserie La Coupolessa Montparnasessa, ja kaupunki oli ihme, siksakkia jokea kohti kulkevine taidekatuineen. Elokuvateatterin ranskalaisen filmin jälkeen melkein yllättyi, kun ulos astuessa ranskalaisuus oli vieläkin läsnä.

Tove Jansson pariisi piirros — Pariisin katukuva Tove Janssonin silmin.

Pariisin katukuva Tove Janssonin silmin.

Muuttuminen ja ymmärtäminen

Monet Euroopan-matkat, joita Pietilä dokumentoi Konica-merkkisellä kaitafilmikamerallaan, alkoivat vierailulla Pariisiin. Kaupunki oli erilainen kokemus yhdessä ja monien vuosien jälkeen; he kävivät tutuissa paikoissa ja esittelivät niitä toisilleen. Pietilä auttoi Janssonia ymmärtämään ja rakastamaan ranskalaisia, ja yhteiset päivät olivat antoisia ja vivahteikkaita. Ranskalaiset eivät olleet muuttuneet, vaan matkustavaiset itse.

Päivät täyttyivät äärimmilleen, he kolusivat näyttelyitä, penkoivat kirjalaatikoita, löysivät säkenöiviä Picasso-jäljitelmiä ja kävivät sirkuksessa ja markkinoilla. Pariin otteeseen heillä oli Pariisissa työhuone muutaman kuukauden ajan, ja silloin kaupungista tuli säännöllisen kotielämän myötä enemmän kuin käsite – silloin kaupungista tuli todellinen.

Viimeinen matka

Vuonna 1993 Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä olivat viimeisellä ulkomaanmatkallaan. He kuljeskelivat hitaasti Père-Lachaisen hautausmaan käytävillä – se oli heidän suosikkinsa kaikista maailman hautausmaista. Pietilä filmasi hautoja, veistoksia, kukkia ja puita. Hän filmasi Tovea. Matka oli tosiaankin viimeinen, sen tunsi koko kehossa, he eivät jaksaneet vaellella niin kuin ennen, välillä oli istuuduttava lepäämään. Hautausmaat kertoivat aina niin paljon paikan historiasta.

Tove Jansson Tuulikki Pietilä Pariisi — Tuulikki Pietilällä oli usein Konica-filmikameransa mukanaan, kun hän kuljeskeli Pariisissa Tove Janssonin kanssa. Tämä on yksi harvoista säilyneistä valokuvista, joita pariskunnasta on otettu heidän lukuisilta matkoiltaan molempien rakastamaan kaupunkiin.

Tuulikki Pietilällä oli usein Konica-filmikameransa mukanaan, kun hän kuljeskeli Pariisissa Tove Janssonin kanssa. Tämä on yksi harvoista säilyneistä valokuvista, joita pariskunnasta on otettu heidän lukuisilta matkoiltaan molempien rakastamaan kaupunkiin.

Tove Jansson istahti penkille pienessä puistossa keskiaikaisen Saint-Sulpicen kirkon takana, kauempaa kuului urkumusiikkia. Muutamaa vuotta myöhemmin hän kirjoitti viimeisen novellinsa ”Kerran puistossa” ikääntyneestä kirjailijasta, joka istuu juuri tällä penkillä.

Novellissa ranskalainen kulkuri, clochard, kiertelee ympäriinsä turisteja häiriten ja huomiota kerjäten. Kirjailijan on tarkoitus kirjoittaa jotakin, mutta hän ei tiedä mitä, tai miten. Rakkaudesta, keski-iästä ja merestä hän on jo sanonut kaiken, ja nuorista ihmisistä hän ei osaa kirjoittaa. Huonolta idealta tuntuu myös kirjoittaa siitä mitä hän pelkää kaikkein eniten juuri nyt, siis siitä, että on toiseksi paras ja huono häviäjä. Hän on väsynyt. Tunkeilevan oloinen clochard alkaa puhua itsekseen…

”… hän lateli totuuksia epätoivoisista tyypeistä jotka puhuvat epätoivoisia kieliään, te ette tiedä mitään, hän sanoi, te ette tiedä paskaakaan siitä kaikesta mitä minulle on tapahtunut ja mitä kaikkea minä olen saanut tapahtumaan… Minä voisin panna teihin elämää, minä voisin ravistaa teidät hereille, mutta te ette halua kuunnella… Te olette tylsiä!

Hän juoksi nurmikolle ja kyyhkysparvi lehahti lentoon siivet läiskyen ja hän huusi niille: te idioottimaiset olennot, kirotut älykääpiöt, olen pahoillani mutta en voi auttaa teitä piruparkoja joilta on jäänyt kokematta ihan kaikki…

Vähän sen jälkeen hän lähti pois puistosta.”

(Novellista ”Kerran puistossa”, 1997)

Pariisilainen katunäkymä, jota Tove Jansson kuvasi sekä kuvituksissa, maalauksissa että varhaisissa novelleissa.

Integriteetti ja myötätunto

Kun Tove Jansson Göteborgin kirjamessujen alla vuonna 1987 luki haastattelun, jonka kirjailija Bo Carpelan oli tehnyt hänestä kuusikymmentäluvulla, hän halusi korjata tekstistä lähes kaiken. Hän tunsi muuttuneensa, oli melkein kuin hänestä olisi tullut toinen ihminen. Hän oli selkeämpi ja vältti herttaisia välihuomautuksia. Aikaisemmin hän oli sanonut, että hänen tarinansa puhuttelevat tuittuja, niitä ujoja ja pelokkaita, mutta sekin tuntui nyt yksinkertaistukselta, vaikka jokin totuus siinä piili. Uudessa haastattelussa kaksi vuosikymmentä myöhemmin hän totesi Carpelanille, että kaiken A ja O oli tarkkuus ja avoimuus.

”Koko ajan on siivottava, yhä edelleen. Otetaan esimerkiksi Hemingway – hänen näennäinen huolimattomuutensa, toistot. Kaikki on tarkkaa.

Ja lisäksi mukana on oltava tärkeää avoimuutta. Tšehov on minulle todella läheinen. Se että säilyttää koskemattomuutensa ja myötätuntonsa: sellaista rehellisyyttä minä ihailen. Eikö siinä ole jo syytä riittämiin?”

(Tove Jansson Bo Carpelanin haastattelussa)

Tove Jansson saari — Yksi Per Olov Janssonin monista valokuvista, jonka hän on ottanut sisarestaan Tove Janssonista. Vaikka he olivat läheisiä, Per Olovista tuntui, ettei Tove koskaan ollut täysin rento kuvaustilanteissa.

Yksi Per Olov Janssonin monista valokuvista, jonka hän on ottanut sisarestaan Tove Janssonista. Vaikka he olivat läheisiä, Per Olovista tuntui, ettei Tove koskaan ollut täysin rento kuvaustilanteissa.

Valokuvat Tove Janssonista

Per Olov Jansson vaistosi sisarensa Toven sisäisen jännityksen ottaessaan tästä valokuvia. Yhdessäkään kuvassa sisaren kasvot eivät ole täysin rennot ja suojattomat, sellainen kuva olisikin ristiriidassa hänen persoonansa kanssa. Valokuvat ovat tarkkoja ja yksityiskohtaisia, ja samalla epätäydellisiä ja arvoituksellisia.

Sitä luulisi, että aika kuluu vanhana hitaammin. Mutta Tove Janssonista tuntui, että aika kului päinvastoin nopeammin kuin koskaan. Joka ikinen pieni asia vei paljon aikaa, jäi liian vähän aikaa levolle, liian vähän aikaa ajatuksille ja liian vähän aikaa yhdessäololle ja rauhalle. Elämänsä loppupuolella Tove Jansson asui Tuulikki Pietilän ateljeessa, joka oli hänen omaansa mukavampi. Ateljeet sijaitsivat samassa talossa, mutta Tuulikin ateljeen sisäänkäynti oli Kasarmikadun puolella. Tove Jansson eli 86-vuotiaaksi.

”Mä vaeltelen metsissä varhain keväisin,
kun luonto näyttää silloin kauneimmalta.
On taivaan sini kuulas ja puhdas pilvikin,
maa henkäilee ja herää lumen alta.
Mä kuljen minne haluan ja itse päätän sen.
Mä soitan yöt ja päivät, kun muuta tahdo en.
En omistaa voi mitään, enkä mitään menettää.
Täytyy olla vapaa, kun etsii omaa sävelmää.

Mä kevätpuron juoksulle kauniin laulun teen,
ja kuu saa kuulla hiljaisuuden kieltä.
Mä linnut kiedon harppuni herkkään säveleen
ja soinnuin hellin yksinäistä mieltä.
Vaan illan varjo tummenee ja hetki katoaa,
ja kauneimmasta laulusta kiinni en mä saa.
Se kevään alakuloisuutta mielessäni soi
ja mietteet vapaan kulkijan kertoa vain voi.”

(”Nuuskamuikkusen laulu”, suomenkieliset sanat Vexi Salmi.)

Tove Jansson ateljeessaan Akira Kinoshitan kuvaamana.

Tove Jansson ateljeessaan Akira Kinoshitan kuvaamana.

Seinen rantabulevardilla astelivat reippaat koiranulkoiluttajat ja hitaasti kuljeskelevat rakastavaiset. Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä olivat yksi näistä pareista. Pariisi oli enemmänkin käsite kuin paikka, ja muistojen kerrokset olivat niin tiheässä, että itse kaupunkia tuskin erotti. Tove Jansson koki vuosituhannen vaihteen ja kuoli vuonna 2001.

Kaupunki, jossa hän sai alkunsa

Pariisissa kirkonkellot soivat ja kyyhkyset asuttivat puistoja. Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä, Tooti, tapasivat aloittaa Pariisin vierailunsa käymällä eräässä kaupungin vanhimmista uskonnollisista rakennuksista, Saint-Julien-le-Pauvren kirkossa. Kirkko oli erityisen merkityksellinen, sillä Janssonin vanhemmat olivat kihlautuneet siellä, ja Pariisissa hän sai itse alkunsa.

Molemmilla oli ollut pitkäaikaisia suhteita Pariisiin – Jansson asui kaupungissa ensimmäisen kerran vuonna 1938 ja Pietilä vuonna 1949. He seurustelivat ystäviensä kanssa brasserie La Coupolessa Montparnasessa, ja kaupunki oli ihme, siksakkia jokea kohti kulkevine taidekatuineen. Elokuvateatterin ranskalaisen filmin jälkeen melkein yllättyi, kun ulos astuessa ranskalaisuus oli vieläkin läsnä.

Muuttuminen ja ymmärtäminen

Monet Euroopan-matkat, joita Pietilä dokumentoi Konica-merkkisellä kaitafilmikamerallaan, alkoivat vierailulla Pariisiin. Kaupunki oli erilainen kokemus yhdessä ja monien vuosien jälkeen; he kävivät tutuissa paikoissa ja esittelivät niitä toisilleen. Pietilä auttoi Janssonia ymmärtämään ja rakastamaan ranskalaisia, ja yhteiset päivät olivat antoisia ja vivahteikkaita.. Ranskalaiset eivät olleet muuttuneet, vaan matkustavaiset itse.

Päivät täyttyivät äärimmilleen, he kolusivat näyttelyitä, penkoivat kirjalaatikoita, löysivät säkenöiviä Picasso-jäljitelmiä ja kävivät sirkuksessa ja markkinoilla. Pariin otteeseen heillä oli Pariisissa työhuone muutaman kuukauden ajan, ja silloin kaupungista tuli säännöllisen kotielämän myötä enemmän kuin käsite – silloin kaupungista tuli todellinen.

Viimeinen matka

Vuonna 1993 Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä olivat viimeisellä ulkomaanmatkallaan. He kuljeskelivat hitaasti Père-Lachaisen hautausmaan käytävillä – se oli heidän suosikkinsa kaikista maailman hautausmaista. Pietilä filmasi hautoja, veistoksia, kukkia ja puita. Hän filmasi Tovea. Matka oli tosiaankin viimeinen, sen tunsi koko kehossa, he eivät jaksaneet vaellella niin kuin ennen, välillä oli istuuduttava lepäämään. Hautausmaat kertoivat aina niin paljon paikan historiasta.

Tove Jansson istahti penkille pienessä puistossa keskiaikaisen Saint-Sulpicen kirkon takana, kauempaa kuului urkumusiikkia. Muutamaa vuotta myöhemmin hän kirjoitti viimeisen novellinsa ”Kerran puistossa” ikääntyneestä kirjailijasta, joka istuu juuri tällä penkillä.

Novellissa ranskalainen kulkuri, clochard, kiertelee ympäriinsä turisteja häiriten ja huomiota kerjäten. Kirjailijan on tarkoitus kirjoittaa jotakin, mutta hän ei tiedä mitä, tai miten. Rakkaudesta, keski-iästä ja merestä hän on jo sanonut kaiken, ja nuorista ihmisistä hän ei osaa kirjoittaa. Huonolta idealta tuntuu myös kirjoittaa siitä mitä hän pelkää kaikkein eniten juuri nyt, siis siitä, että on toiseksi paras ja huono häviäjä. Hän on väsynyt. Tunkeilevan oloinen clochard alkaa puhua itsekseen…

”… hän lateli totuuksia epätoivoisista tyypeistä jotka puhuvat epätoivoisia kieliään, te ette tiedä mitään, hän sanoi, te ette tiedä paskaakaan siitä kaikesta mitä minulle on tapahtunut ja mitä kaikkea minä olen saanut tapahtumaan… Minä voisin panna teihin elämää, minä voisin ravistaa teidät hereille, mutta te ette halua kuunnella… Te olette tylsiä!

Hän juoksi nurmikolle ja kyyhkysparvi lehahti lentoon siivet läiskyen ja hän huusi niille: te idioottimaiset olennot, kirotut älykääpiöt, olen pahoillani mutta en voi auttaa teitä piruparkoja joilta on jäänyt kokematta ihan kaikki…

Vähän sen jälkeen hän lähti pois puistosta.”

(Novellista ”Kerran puistossa”, 1997)

Integriteetti ja myötätunto

Kun Tove Jansson Göteborgin kirjamessujen alla vuonna 1987 luki haastattelun, jonka kirjailija Bo Carpelan oli tehnyt hänestä kuusikymmentäluvulla, hän halusi korjata tekstistä lähes kaiken. Hän tunsi muuttuneensa, oli melkein kuin hänestä olisi tullut toinen ihminen. Hän oli selkeämpi ja vältti herttaisia välihuomautuksia. Aikaisemmin hän oli sanonut, että hänen tarinansa puhuttelevat tuittuja, niitä ujoja ja pelokkaita, mutta sekin tuntui nyt yksinkertaistukselta, vaikka jokin totuus siinä piili. Uudessa haastattelussa kaksi vuosikymmentä myöhemmin hän totesi Carpelanille, että kaiken A ja O oli tarkkuus ja avoimuus.

”Koko ajan on siivottava, yhä edelleen. Otetaan esimerkiksi Hemingway – hänen näennäinen huolimattomuutensa, toistot. Kaikki on tarkkaa.

Ja lisäksi mukana on oltava tärkeää avoimuutta. Tšehov on minulle todella läheinen. Se että säilyttää koskemattomuutensa ja myötätuntonsa: sellaista rehellisyyttä minä ihailen. Eikö siinä ole jo syytä riittämiin?”

(Tove Jansson Bo Carpelanin haastattelussa)

Valokuvat Tove Janssonista

Per Olov Jansson vaistosi sisarensa Toven sisäisen jännityksen ottaessaan tästä valokuvia. Yhdessäkään kuvassa sisaren kasvot eivät ole täysin rennot ja suojattomat, sellainen kuva olisikin ristiriidassa hänen persoonansa kanssa. Valokuvat ovat tarkkoja ja yksityiskohtaisia, ja samalla epätäydellisiä ja arvoituksellisia.

Sitä luulisi, että aika kuluu vanhana hitaammin. Mutta Tove Janssonista tuntui, että aika kului päinvastoin nopeammin kuin koskaan. Joka ikinen pieni asia vei paljon aikaa, jäi liian vähän aikaa levolle, liian vähän aikaa ajatuksille ja liian vähän aikaa yhdessäololle ja rauhalle. Elämänsä loppupuolella Tove Jansson asui Tuulikki Pietilän ateljeessa, joka oli hänen omaansa mukavampi. Ateljeet sijaitsivat samassa talossa, mutta Tuulikin ateljeen sisäänkäynti oli Kasarmikadun puolella. Tove Jansson eli 86-vuotiaaksi.

”Mä vaeltelen metsissä varhain keväisin,
kun luonto näyttää silloin kauneimmalta.
On taivaan sini kuulas ja puhdas pilvikin,
maa henkäilee ja herää lumen alta.
Mä kuljen minne haluan ja itse päätän sen.
Mä soitan yöt ja päivät, kun muuta tahdo en.
En omistaa voi mitään, enkä mitään menettää.
Täytyy olla vapaa, kun etsii omaa sävelmää.

Mä kevätpuron juoksulle kauniin laulun teen,
ja kuu saa kuulla hiljaisuuden kieltä.
Mä linnut kiedon harppuni herkkään säveleen
ja soinnuin hellin yksinäistä mieltä.
Vaan illan varjo tummenee ja hetki katoaa,
ja kauneimmasta laulusta kiinni en mä saa.
Se kevään alakuloisuutta mielessäni soi
ja mietteet vapaan kulkijan kertoa vain voi.”

(”Nuuskamuikkusen laulu”, suomenkieliset sanat Vexi Salmi.)