Tove Jansson • Olipa kerran pieni nyytiäinen • Tovejansson.com

01

Tove Jansson ja antifasismi

Tove Jansson karttaa yleensä politiikkaa, mutta kolme- ja neljäkymmentäluvuilla hän ottaa kantaa poikkeuksellisen rohkeasti. Nuket eivät enää sanokaan ”äiti” vaan ”Heil Hitler”.

Matka Saksan halki

Yksin matkustava nuori nainen oli kolmekymmentäluvulla todellinen harvinaisuus. Tove Jansson pääsi kuitenkin vuonna 1934 matkustamaan itsekseen, sillä hänellä oli sukulaisia Velbertissä Saksassa. Matkallaan Manner-Euroopan halki hän pani merkille laajalle levinneen nationalistisen ilmapiirin ja kuvasi sitä muistikirjoissaan. Nürnbergissä hän vangitsi kaupungin vihamielisen tunnelman maalaukseen.

Kuva Saksasta oli kaikkea muuta kuin romantisoitu. Novellissa ”Kirje” (1936, suomennos 2017) Münchenin epäkohtia havainnollistaa köyhä ja onneton herra Vöpel, jonka ympärille on kietoutunut ”tarpeettomuuden harmaa kaapu”. Vöpel katselee kateellisena juna-aseman onnellisia maailmanmatkaajia, sillä hänellä itsellään ei ole varaa matkustaa.

Tove Jansson piti itseään liberaalina ja vitsaili olevansa toivottoman porvarillinen, vaikka hänen isänsä kutsui häntä vasemmalle vinksahtaneeksi hänen ystäviensä aatemaailman vuoksi. Helsingin kirjailijapiirien juhlissa keskustelu kääntyi kolmekymmentäluvun lopulla yhä useammin taiteesta politiikkaan ja lähestyvään sotaan.

Nazi-tervehdys Tove Jansson Garm 1935 — Nuket tekevät natsitervehdyksen Tove Janssonin Garm-kuvituksessa, 1935.

Nuket tekevät natsitervehdyksen Tove Janssonin Garm-kuvituksessa, 1935.

Tove Jansson natsikuvitus Saksa 1934 — Tove Janssonin natsiaiheinen kuvitus Saksan matkalta vuodelta 1934.

Tove Janssonin natsiaiheinen kuvitus Saksan matkalta vuodelta 1934.

Hitler kiljuu: ”Lisää kakkua!!!”

Jo vuonna 1935 Tove Jansson piirsi Garmiin kuvan, jossa lelukaupan asiakas ei saa ostettua toivomaansa nukkea, sillä kaupan nuket eivät sanokaan enää ”äiti” vaan ”Heil Hitler”. Fasistiset tendenssit vaikuttivat konkreettisesti naisten, lasten ja koko yhteiskunnan arkeen. Satiirinen aikakauslehti Garm oli edistyksellinen, avoimesti diktatuurien vastainen, ja sillä oli antifasistinen arvopohja.

Ensimmäisen huomiota herättävän kansikuvansa Garmille Tove Jansson teki vuonna 1938. Kuva esittää Hitleriä istumassa räjähdelaatikon päällä. Juuri samana vuonna Saksan armeija levittäytyi Keski-Eurooppaan ja suurvallat jättivät kohtalokkaan Münchenin konferenssin seurauksena Tšekkoslovakian Hitlerin armoille. Vain muutamaa viikkoa myöhemmin Tove Jansson kuvasi saksalaisen Führerin kiukuttelevana lapsena, jolle ympärillä olevat aikuiset tarjoilevat kakkupaloja. Hitler kiljuu ”Lisää kakkua!!!”, ja kakkupalat on koristeltu nimillä kuten ”Elsass-Lothringen” ja ”Puolan käytävä”.

Tove Jansson Hitler-kuvitus Carm 1938 — Tove Janssonin Hitler-kuvitus Garm-lehden kannessa, 1938.

Tove Janssonin Hitler-kuvitus Garm-lehden kannessa, 1938.

Nuo ahtaat rajat, tuo rotuviha

Tove Jansson ei arkaillut sanoutua irti fasismista silloinkaan, kun se nosti päätään yllättävissä tilanteissa. Kolmekymmentäluvun puolivälissä hän opiskeli Pariisissa, ja kerran kantaravintola Dômessa hänen pöytäseurueensa paljastui kansallismielisiksi suomalaisiksi (”aitosuomalaisiksi”). Hän kirjoitti perheelleen:

”Istuin puolitoista tuntia tuppisuuna, mutta sitten en enää voinut vaieta vaan sanoin, että maailman kirous olivat juuri nuo ahtaat rajat, tuo rotuviha, tuo kielikiihko, tuo halpamainen ’et-saa-leikkiä-meidän-pihallamme’, tuo naurettava leimaaminen, ja seuraavan kerran kun he aikoisivat kajota politiikkaan, minä nousisin ja lähtisin saman tien.” Kirjeitä Tove Janssonilta

Vuonna 1939, juuri ennen sodan syttymistä, Tove Jansson teki matkan Italiaan. Siellä hän yöpyi hotelli Germaniassa, ja kirjoitti myöhemmin novellin nimeltä ”Ei enää ikinä Caprille!” (1939, suomennos 2017) saksalaisturistien valtaamasta saaresta. ”Kaikkialla arjalaisen valkoista ja hygieenistä”, havainnoi novellin kertoja, ja miettii, missä aidot italialaiset mahtavat piileskellä ja miksi ihmeessä hän syö saksalaista keittoa, kun sentään Italiassa ollaan.

Tove Jansson Hitler-kuvitus Garm 1938 — Tove Janssonin Hitler-kuvitus Garm-lehteen (Den allvarsamma leken), 1938.

Tove Janssonin Hitler-kuvitus Garm-lehteen (Den allvarsamma leken), 1938.

Sensuroitu Stalin

Neljäkymmentäluvulla sota sitoi Tove Janssonin Helsinkiin ja hän teki yhä enemmän kuvitustöitä Garmille. Kansikuvista löytyy usein selvä hakaristi, eikä kotimaan epäkohtia kaunistella.

Suomen ja Neuvostoliiton välisten rauhanneuvotteluiden ollessa käynnissä Tove Jansson piirsi Stalinista kuvan, joka sensuroitiin. Garmille (1940, nro 1&2) piirretty kuva pilkkaa Stalinin tyngäksi paljastuvan miekan kokoa. Jotta kuva voitiin julkaista, Stalinin kasvot oli muutettava tuuhean parran avulla tavallisen venäläisen sotilaan kasvoiksi.

Tunnetuista henkilöistä tehdyt karikatyyrit ovat kuitenkin vain murto-osa Tove Janssonin piirtämistä kuvista, sillä muotokuvien yhdennäköisyys ei ollut hänen vahvuuksiaan. Useimmiten Garmille tehtyjen kuvitusten aiheena oli sodasta kärsivän maan arki ja tavallisten ihmisten elämä. Vuodenvaihteen 1942–1943 numeroon Tove Jansson piirsi vanhan vuoden ojentamassa viattomalle uudelle vuodelle sylillistä sotaan liittyvää roinaa. Tässäkin piirroksessa Tove Jansson kuvasi vaikeuksissa kamppailevia myötätunnolla, samalla kun hän toi esiin yhä vaikeammaksi muuttuvan ajan absurdin, suorastaan koomisen puolen.

Tove Jansson Stalin Garm 1939 — Tove Janssonin Stalin-kuvitus Garm-lehden kanteen, 1939.

Tove Janssonin Stalin-kuvitus Garm-lehden kanteen, 1939.

Tove Jansson karttaa yleensä politiikkaa, mutta kolme- ja neljäkymmentäluvuilla hän ottaa kantaa poikkeuksellisen rohkeasti. Nuket eivät enää sanokaan ”äiti” vaan ”Heil Hitler”.

Matka Saksan halki

Yksin matkustava nuori nainen oli kolmekymmentäluvulla todellinen harvinaisuus. Tove Jansson pääsi kuitenkin vuonna 1934 matkustamaan itsekseen, sillä hänellä oli sukulaisia Velbertissä Saksassa. Matkallaan Manner-Euroopan halki hän pani merkille laajalle levinneen nationalistisen ilmapiirin ja kuvasi sitä muistikirjoissaan. Nürnbergissä hän vangitsi kaupungin vihamielisen tunnelman maalaukseen.

Kuva Saksasta oli kaikkea muuta kuin romantisoitu. Novellissa ”Kirje” (1936, suomennos 2017) Münchenin epäkohtia havainnollistaa köyhä ja onneton herra Vöpel, jonka ympärille on kietoutunut ”tarpeettomuuden harmaa kaapu”. Vöpel katselee kateellisena juna-aseman onnellisia maailmanmatkaajia, sillä hänellä itsellään ei ole varaa matkustaa.

Tove Jansson piti itseään liberaalina ja vitsaili olevansa toivottoman porvarillinen, vaikka hänen isänsä kutsui häntä vasemmalle vinksahtaneeksi hänen ystäviensä aatemaailman vuoksi. Helsingin kirjailijapiirien juhlissa keskustelu kääntyi kolmekymmentäluvun lopulla yhä useammin taiteesta politiikkaan ja lähestyvään sotaan.

Hitler kiljuu: ”Lisää kakkua!!!”

Jo vuonna 1935 Tove Jansson piirsi Garmiin kuvan, jossa lelukaupan asiakas ei saa ostettua toivomaansa nukkea, sillä kaupan nuket eivät sanokaan enää ”äiti” vaan ”Heil Hitler”. Fasistiset tendenssit vaikuttivat konkreettisesti naisten, lasten ja koko yhteiskunnan arkeen. Satiirinen aikakauslehti Garm oli edistyksellinen, avoimesti diktatuurien vastainen, ja sillä oli antifasistinen arvopohja.

Ensimmäisen huomiota herättävän kansikuvansa Garmille Tove Jansson teki vuonna 1938. Kuva esittää Hitleriä istumassa räjähdelaatikon päällä. Juuri samana vuonna Saksan armeija levittäytyi Keski-Eurooppaan ja suurvallat jättivät kohtalokkaan Münchenin konferenssin seurauksena Tšekkoslovakian Hitlerin armoille. Vain muutamaa viikkoa myöhemmin Tove Jansson kuvasi saksalaisen Führerin kiukuttelevana lapsena, jolle ympärillä olevat aikuiset tarjoilevat kakkupaloja. Hitler kiljuu ”Lisää kakkua!!!”, ja kakkupalat on koristeltu nimillä kuten ”Elsass-Lothringen” ja ”Puolan käytävä”.

Nuo ahtaat rajat, tuo rotuviha

Tove Jansson ei arkaillut sanoutua irti fasismista silloinkaan, kun se nosti päätään yllättävissä tilanteissa. Kolmekymmentäluvun puolivälissä hän opiskeli Pariisissa, ja kerran kantaravintola Dômessa hänen pöytäseurueensa paljastui kansallismielisiksi suomalaisiksi (”aitosuomalaisiksi”). Hän kirjoitti perheelleen:

”Istuin puolitoista tuntia tuppisuuna, mutta sitten en enää voinut vaieta vaan sanoin, että maailman kirous olivat juuri nuo ahtaat rajat, tuo rotuviha, tuo kielikiihko, tuo halpamainen ’et-saa-leikkiä-meidän-pihallamme’, tuo naurettava leimaaminen, ja seuraavan kerran kun he aikoisivat kajota politiikkaan, minä nousisin ja lähtisin saman tien.” Kirjeitä Tove Janssonilta

Vuonna 1939, juuri ennen sodan syttymistä, Tove Jansson teki matkan Italiaan. Siellä hän yöpyi hotelli Germaniassa, ja kirjoitti myöhemmin novellin nimeltä ”Ei enää ikinä Caprille!” (1939, suomennos 2017) saksalaisturistien valtaamasta saaresta. ”Kaikkialla arjalaisen valkoista ja hygieenistä”, havainnoi novellin kertoja, ja miettii, missä aidot italialaiset mahtavat piileskellä ja miksi ihmeessä hän syö saksalaista keittoa, kun sentään Italiassa ollaan.

Sensuroitu Stalin

Neljäkymmentäluvulla sota sitoi Tove Janssonin Helsinkiin ja hän teki yhä enemmän kuvitustöitä Garmille. Kansikuvista löytyy usein selvä hakaristi, eikä kotimaan epäkohtia kaunistella.

Suomen ja Neuvostoliiton välisten rauhanneuvotteluiden ollessa käynnissä Tove Jansson piirsi Stalinista kuvan, joka sensuroitiin. Garmille (1940, nro 1&2) piirretty kuva pilkkaa Stalinin tyngäksi paljastuvan miekan kokoa. Jotta kuva voitiin julkaista, Stalinin kasvot oli muutettava tuuhean parran avulla tavallisen venäläisen sotilaan kasvoiksi.

Tunnetuista henkilöistä tehdyt karikatyyrit ovat kuitenkin vain murto-osa Tove Janssonin piirtämistä kuvista, sillä muotokuvien yhdennäköisyys ei ollut hänen vahvuuksiaan. Useimmiten Garmille tehtyjen kuvitusten aiheena oli sodasta kärsivän maan arki ja tavallisten ihmisten elämä. Vuodenvaihteen 1942–1943 numeroon Tove Jansson piirsi vanhan vuoden ojentamassa viattomalle uudelle vuodelle sylillistä sotaan liittyvää roinaa. Tässäkin piirroksessa Tove Jansson kuvasi vaikeuksissa kamppailevia myötätunnolla, samalla kun hän toi esiin yhä vaikeammaksi muuttuvan ajan absurdin, suorastaan koomisen puolen.

02

Tove Jansson lastenkirjailijana

Lapsi haluaa pelästyä, mutta sopivasti, ja lapsi haluaa lohdutusta. Tove Janssonin lastenkirjat ovat pohjavireeltään positiivisia, mutta häntä itseään inspiroivat katastrofit ja kauhu. Turvallisuuden ja vaaran tasapaino on läsnä monissa hänen töissään.

Valon ja pimeyden välinen jännite oli toistuva teema. Tove Jansson ei kaihtanut elämän varjopuolia – jo yksitoistavuotiaana hän teki kuvakirjan, jolle hän antoi kaunistelematta nimen ”Döden”, kuolema. Yksinäisyyden ja pelon tunteet olivat luonnollinen vastakohta kaikelle lapsuudesta tutulle ja turvalliselle, hauskalle ja kauniille.

Tove Jansson varhainen piirros 1925. — Tove Janssonin varhainen piirros ”Döden” (Kuolema), 1925.

Tove Janssonin varhainen piirros ”Döden” (Kuolema), 1925.

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Tove Janssonin toinen kuvakirja oli nimeltään Kuka lohduttaisi Nyytiä? (1960). Kahdeksan vuotta aiemmin, vuonna 1952, oli ilmestynyt kiitetty ja palkittu teos Kuinkas sitten kävikään? Kirja Mymmelistä, Muumipeikosta ja pikku Myystä.

Voimakkain värein kuvitettu ja yllätyksiä täynnä oleva Kuinkas sitten kävikään? käsittelee lapsen itsenäistymistä ja kaipuuta äidin luo. Kuka lohduttaisi Nyytiä? puolestaan on runomittaan kirjoitettu romanttinen tarina yksinäisen matkasta toisen luo. Se on kertomus siitä, miten tärkeää on pelkojen voittaminen ja oman tehtävän löytäminen.

Yksinäisen Nyytin on voitettava pelkonsa, kun hän tapaa hengenheimolaisensa Tuitun, joka on, jos mahdollista, vielä häntä itseäänkin arempi. Näkinkengässä, jonka Nyyti ja Tuittu jakavat, he löytävät turvaa toisistaan sekä tehtävän, joka antaa elämälle tarkoituksen.

Kirja on omistettu Tuulikki ”Tooti” Pietilälle, elämänkumppanille, jonka Tove Jansson oli vastikään löytänyt. Käsikirjoituksen ensimmäisessä versiossa sekä Tuittu että Nyyti olivat naisia, mutta lopullisessa teoksessa Nyyti on miespuolinen. Kuka lohduttaisi Nyytiä? on Tootin kirja, todellinen rakkauden ylistys, oikean kuvataiteilijan tekemä.

Tove Jansson Kuka lohduttaisi Nyytiä kansikuva 1960. — Video: Kuka lohduttaisi Nyytiä? Katso miten tämä koskettava kirja yksinäisyydestä, ystävyydestä ja rohkeudesta herää eloon animaatioissa.

Video: Kuka lohduttaisi Nyytiä? Katso miten tämä koskettava kirja yksinäisyydestä, ystävyydestä ja rohkeudesta herää eloon animaatioissa.

Kavala lastenkirjailija

Samoihin aikoihin kun Kuka lohduttaisi Nyytiä? ilmestyi – ja välittömästi valloitti sekä lukijat että kriitikot – Tove Jansson kirjoitti sanomalehteen esseen, jossa hän yritti vastata kysymykseen siitä, miksi hän kirjoitti lapsille. Häneltä kysyttiin aiheesta usein, ja hän koki, että siitä oli hirveän vaikea sanoa mitään järkevää. Hän ei halunnu korostaa itseään ja Muumeja liikaa. Yhtä aikaa esseen kanssa hän työsti novellia Näkymätön lapsi (1962), joka kertoo kaltoinkohtelun vuoksi näkymättömäksi muuttuneesta pikkutytöstä.

Sanomalehtiessee oli nimeltään ”Kavala lastenkirjailija” (1961, suomennos 2017), ja siinä Tove Jansson esittää näkemyksensä lastenkirjailijan kaikkea muuta kuin viattomista vaikuttimista. Eri motiiveina esiintyvät lapsellinen innostus, huvin vuoksi kirjoittaminen, todellisuuspakoisuus ja itsekeskeisyys. Lastenkirjailija ei siis suinkaan kirjoita kasvattaakseen tai hauskuuttaakseen lapsia, vaan purkaakseen omia tunteitaan, tarpeitaan ja halujaan.

Tove Jansson Kuka lohduttaisi Nyytiä ranta 1960 — Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjan kuvitus rannalta, 1960.

Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjan kuvitus rannalta, 1960.

Turvallisuuden merkitys

Esseessään Tove Jansson kuvailee myös, kuinka taiteessa on oltava tasapaino turvallisen ja vaarallisen välillä. Mielikuvitusmaailma on turvallinen eskapistisen luonteensa vuoksi, ja toisaalta arki voi olla sietämättömän jännittävää – vaikkapa keskellä myrskyä, salamoiden iskiessä.

”Lastenkirjassa pitäisi olla tie, jolla kirjailija pysähtyy ja lapsi jatkaa eteenpäin. Uhka tai ihanuus, jota ei ikinä selitetä.” Esseestä ”Kavala lastenkirjailija”

Jos kaikki selitetään perinpohjaisesti, on lopputulos Tove Janssonin mukaan naiivi. Kummitustarinoiden ja uhkien kautta myös turvallisuus saa merkityksen, ja näennäisesti herttainen lastenkirjailijan – tai ”muumimamman” – rooli onkin huomattavasti monivivahteisempi.

Tuutikki Muumitalo Tove Jansson Näkymätön lapsi 1960 — Tuu-tikki saapuu Muumitaloon Tove Janssonin tarinassa ”Näkymätön lapsi” vuodelta 1962.

Tuu-tikki saapuu Muumitaloon Tove Janssonin tarinassa ”Näkymätön lapsi” vuodelta 1962.

Tove Jansson Taikatalvi kuollut orava 1957 — Tove Janssonin Taikatalvi-kirjan kuvitus kuolleesta oravasta, 1957.

Tove Janssonin Taikatalvi-kirjan kuvitus kuolleesta oravasta, 1957.

Lapsi haluaa pelästyä, mutta sopivasti, ja lapsi haluaa lohdutusta. Tove Janssonin lastenkirjat ovat pohjavireeltään positiivisia, mutta häntä itseään inspiroivat katastrofit ja kauhu. Turvallisuuden ja vaaran tasapaino on läsnä monissa hänen töissään.

Valon ja pimeyden välinen jännite oli toistuva teema. Tove Jansson ei kaihtanut elämän varjopuolia – jo yksitoistavuotiaana hän teki kuvakirjan, jolle hän antoi kaunistelematta nimen ”Döden”, kuolema. Yksinäisyyden ja pelon tunteet olivat luonnollinen vastakohta kaikelle lapsuudesta tutulle ja turvalliselle, hauskalle ja kauniille.

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Tove Janssonin toinen kuvakirja oli nimeltään Kuka lohduttaisi Nyytiä? (1960). Kahdeksan vuotta aiemmin, vuonna 1952, oli ilmestynyt kiitetty ja palkittu teos Kuinkas sitten kävikään? Kirja Mymmelistä, Muumipeikosta ja pikku Myystä.

Voimakkain värein kuvitettu ja yllätyksiä täynnä oleva Kuinkas sitten kävikään? käsittelee lapsen itsenäistymistä ja kaipuuta äidin luo. Kuka lohduttaisi Nyytiä? puolestaan on runomittaan kirjoitettu romanttinen tarina yksinäisen matkasta toisen luo. Se on kertomus siitä, miten tärkeää on pelkojen voittaminen ja oman tehtävän löytäminen.

Yksinäisen Nyytin on voitettava pelkonsa, kun hän tapaa hengenheimolaisensa Tuitun, joka on, jos mahdollista, vielä häntä itseäänkin arempi. Näkinkengässä, jonka Nyyti ja Tuittu jakavat, he löytävät turvaa toisistaan sekä tehtävän, joka antaa elämälle tarkoituksen.

Kirja on omistettu Tuulikki ”Tooti” Pietilälle, elämänkumppanille, jonka Tove Jansson oli vastikään löytänyt. Käsikirjoituksen ensimmäisessä versiossa sekä Tuittu että Nyyti olivat naisia, mutta lopullisessa teoksessa Nyyti on miespuolinen. Kuka lohduttaisi Nyytiä? on Tootin kirja, todellinen rakkauden ylistys, oikean kuvataiteilijan tekemä.

Kavala lastenkirjailija

Samoihin aikoihin kun Kuka lohduttaisi Nyytiä? ilmestyi – ja välittömästi valloitti sekä lukijat että kriitikot – Tove Jansson kirjoitti sanomalehteen esseen, jossa hän yritti vastata kysymykseen siitä, miksi hän kirjoitti lapsille. Häneltä kysyttiin aiheesta usein, ja hän koki, että siitä oli hirveän vaikea sanoa mitään järkevää. Hän ei halunnu korostaa itseään ja Muumeja liikaa. Yhtä aikaa esseen kanssa hän työsti novellia Näkymätön lapsi (1962), joka kertoo kaltoinkohtelun vuoksi näkymättömäksi muuttuneesta pikkutytöstä.

Sanomalehtiessee oli nimeltään ”Kavala lastenkirjailija” (1961, suomennos 2017), ja siinä Tove Jansson esittää näkemyksensä lastenkirjailijan kaikkea muuta kuin viattomista vaikuttimista. Eri motiiveina esiintyvät lapsellinen innostus, huvin vuoksi kirjoittaminen, todellisuuspakoisuus ja itsekeskeisyys. Lastenkirjailija ei siis suinkaan kirjoita kasvattaakseen tai hauskuuttaakseen lapsia, vaan purkaakseen omia tunteitaan, tarpeitaan ja halujaan.

Turvallisuuden merkitys

Esseessään Tove Jansson kuvailee myös, kuinka taiteessa on oltava tasapaino turvallisen ja vaarallisen välillä. Mielikuvitusmaailma on turvallinen eskapistisen luonteensa vuoksi, ja toisaalta arki voi olla sietämättömän jännittävää – vaikkapa keskellä myrskyä, salamoiden iskiessä.

”Lastenkirjassa pitäisi olla tie, jolla kirjailija pysähtyy ja lapsi jatkaa eteenpäin. Uhka tai ihanuus, jota ei ikinä selitetä.” Esseestä ”Kavala lastenkirjailija”

Jos kaikki selitetään perinpohjaisesti, on lopputulos Tove Janssonin mukaan naiivi. Kummitustarinoiden ja uhkien kautta myös turvallisuus saa merkityksen, ja näennäisesti herttainen lastenkirjailijan – tai ”muumimamman” – rooli onkin huomattavasti monivivahteisempi.

03

Kauhua aikuisille ja lapsille

Katastrofitunnelma piristää. Tove Jansson rakasta kauhua, ”horroria”, ymmärtää Lewis Carrollin ahdistusta ja lukee J. R. R. Tolkienin teoksia kauhukertomuksina. Harmaan sävyt eivät riitä, elämässä on oltava mustaa.

Ateljeen kylpyhuoneen seinällä oli katastrofeista kertovia hurjia lehtileikkeitä: tulviva Seine, pyörremyrskyjä ja haaksirikkoutuvia aluksia. Kunnon myrsky oli aina paikallaan, sillä katastrofin tunnelma toden totta vain piristi. Kauhukirjallisuuden mestari Edgar Allan Poe kuului Tove Janssonin suosikkikirjailijoihin, ja muutamissa novelleissaan Jansson lähestyykin makaaberilla ilmaisutavalla Poen tyyliä. Poen teosten kuvittaminen olisi ollut unelmien täyttymys.

Tove Jansson kylpyhuoneen seinä — Tove Janssonin kylpyhuoneen seinän katastrofikollaasi.

Tove Janssonin kylpyhuoneen seinän katastrofikollaasi.

Painajaisia ihmemaassa

Tove Janssonia pyydettiin kuvittamaan Lewis Carrollin lastenkirjaklassikon Liisan seikkailut ihmemaassa uusi ruotsinnos, ja hän tarttui toimeen, vaikka oli hyvin kiireinen ja useimmiten kieltäytyi ulkopuolisista toimeksiannoista. Jo aiemmin hän oli kuvittanut Carrollin Kraukijahdin ja J. R. R. Tolkienin teoksen Hobitti eli Sinne ja takaisin. Kuvitustyötä ehdotti kustantaja Åke Runnquist, tärkeä yhteistyökumppani ja ystävä, mikä oli osasyy Tove Janssonin myöntävään vastaukseen.

Työ kiinnosti Tove Janssonia myös toisesta syystä: hän muisti lapsuudestaan kirjan painajaismaisen tunnelman ja tekstistä huokuvan Lewis Carrollin ahdistuksen, ja halusi nostaa tämän puolen teoksesta esiin kuvituksessaan.

”Nämä kertomukset herättävät pelkoa. Saanko piirtää ne horror-tyyliin? Sellaisina kuin näin ne lapsena (rakastan horroria nytkin).” Kirjeitä Tove Janssonilta

Tove Jansson toivoi, että hän saisi kuvittaa teoksen rohkeasti – etsiä syvempiä, tummempia maisemia ja toteuttaa ajatuksen ihmemaasta painajaisena. Voisiko kirjan sittenkin suunnata aikuisille? Kustantajan toiveesta hän kuitenkin teki kuvista maltillisempia, muuten kirjasta olisikin tullut oikea kauhukirja.

Liisan maailmoista tuli silti surrealistisia. Tove Jansson pohti teoksen aikuisille aukeavaa symboliikkaa, sitä, oliko ihmemaa tulkittavissa freudilaisittain tukahdutetun halun ilmentymänä.Työ oli hauskaa mutta vaikeaa, ja kuvat tuntuivat hänestä kummallisilta. Lopputuloksena syntyi sarja väreiltään hillittyjä kuvia.

Tove Jansson Liisan seikkailut ihmemaassa 1966 — Liisa kelluu vedessä Tove Janssonin kuvituksessa Liisan seikkailut ihmemaassa -teoksessa, 1966.

Liisa kelluu vedessä Tove Janssonin kuvituksessa Liisan seikkailut ihmemaassa -teoksessa, 1966.

Tove Jansson Liisan seikkailut ihmemaassa guassi ja tussi paperille 1966 — Liisa ja kissa Tove Janssonin kuvituspiirroksessa Liisan seikkailut ihmemaassa -teokseen, 1966.

Liisa ja kissa Tove Janssonin kuvituspiirroksessa Liisan seikkailut ihmemaassa -teokseen, 1966.

Riemukas kauhutalo Goreyn tapaan

Kuvataiteessa Tove Janssonia inspiroi amerikkalainen kuvittaja ja kirjailija Edward Gorey, jolla oli samanlainen arvoituksellinen ja humoristinen tyyli kuin hänellä itsellään. Hän omisti Goreylle novellin, johon hän sisällytti taiteellisen mottonsa: ”se mihin viitataan on paljon tärkeämpää kuin se mitä esitetään”.

Novellin ”Mustavalkoista” (1971, suomennos 1972) päähenkilö on kuvittaja, joka kamppailee kauhukertomusantologian piirrosten kanssa. Vaimonsa Stellan ehdotuksesta hän vaihtaa maisemaa ja muuttaa mäen päällä kököttävän, vinksahtaneen huvilan vinttikerrokseen. Ränsistynyt rakennus on oikea kauhutalo, veden valtaamaa kellaria myöten.

Kuvittajan työt ovat aina vain harmaita, ja hänen vaimonsa mielestä ongelma on kuvien liiallinen mustuus. Kuvittaja itse on toista mieltä: kuvissa on pikemminkin liikaa valkoista. Hän haluaa, että kuvissa on jotakin mikä dominoi, pimeää, kuin kiiltävän musta vedenpinta kellarissa.

Pian hän ei enää teekään kuvia antologiaan vaan alkaa piirtää taloa, jonne hän on muuttanut. Hän antaa kaikkensa, ja silloin seinien mustat halkeamat repeävät ja valtaavat kaiken valkean.

”Stella, ymmärrätkö miltä tuntuu, kun on koko ikänsä nähnyt kaiken harmaana ja varovaisena ja aina yrittänyt parastaan ja on sen kuin väsynyt ja sitten yhtäkkiä tietää, tietää täydellisellä varmuudella.” Novellista ”Mustavalkoista”

Luominen syntyy riemusta, muu olisi väsynyttä ja harmaata, ja parhaassa tapauksessa lopputulos on jännityksestä pingottunut, kypsä ja vapautunut. Täydellinen varmuus – miten innostava tunne se onkaan.

Tove Jansson Tolkien Hobitti eli Sinne ja takaisin 1960 — Tove Janssonin kuvituspiirros hevosista ja lohikäärmeistä Tolkienin Hobitti eli Sinne ja takaisin -kirjaan, 1960.

Tove Janssonin kuvituspiirros hevosista ja lohikäärmeistä Tolkienin Hobitti eli Sinne ja takaisin -kirjaan, 1960.