Olipa kerran pieni nyytiäinen

Matka Saksan halki

Yksin matkustava nuori nainen oli kolmekymmentäluvulla todellinen harvinaisuus. Tove Jansson pääsi kuitenkin vuonna 1934 matkustamaan itsekseen, sillä hänellä oli sukulaisia Velbertissä Saksassa. Matkallaan Manner-Euroopan halki hän pani merkille laajalle levinneen nationalistisen ilmapiirin ja kuvasi sitä muistikirjoissaan. Nürnbergissä hän vangitsi kaupungin vihamielisen tunnelman maalaukseen.

Kuva Saksasta oli kaikkea muuta kuin romantisoitu. Novellissa ”Kirje” (1936, suomennos 2017) Münchenin epäkohtia havainnollistaa köyhä ja onneton herra Vöpel, jonka ympärille on kietoutunut ”tarpeettomuuden harmaa kaapu”. Vöpel katselee kateellisena juna-aseman onnellisia maailmanmatkaajia, sillä hänellä itsellään ei ole varaa matkustaa.

Tove Jansson piti itseään liberaalina ja vitsaili olevansa toivottoman porvarillinen, vaikka hänen isänsä kutsui häntä vasemmalle vinksahtaneeksi hänen ystäviensä aatemaailman vuoksi. Helsingin kirjailijapiirien juhlissa keskustelu kääntyi kolmekymmentäluvun lopulla yhä useammin taiteesta politiikkaan ja lähestyvään sotaan.

Hitler kiljuu: ”Lisää kakkua!!!”

Jo vuonna 1935 Tove Jansson piirsi Garmiin kuvan, jossa lelukaupan asiakas ei saa ostettua toivomaansa nukkea, sillä kaupan nuket eivät sanokaan enää ”äiti” vaan ”Heil Hitler”. Fasistiset tendenssit vaikuttivat konkreettisesti naisten, lasten ja koko yhteiskunnan arkeen. Satiirinen aikakauslehti Garm oli edistyksellinen, avoimesti diktatuurien vastainen, ja sillä oli antifasistinen arvopohja.

Ensimmäisen huomiota herättävän kansikuvansa Garmille Tove Jansson teki vuonna 1938. Kuva esittää Hitleriä istumassa räjähdelaatikon  päällä. Juuri samana vuonna Saksan armeija levittäytyi Keski-Eurooppaan ja suurvallat jättivät kohtalokkaan Münchenin konferenssin seurauksena Tšekkoslovakian Hitlerin armoille. Vain muutamaa viikkoa myöhemmin Tove Jansson kuvasi saksalaisen Führerin kiukuttelevana lapsena, jolle ympärillä olevat aikuiset tarjoilevat kakkupaloja. Hitler kiljuu ”Lisää kakkua!!!”, ja kakkupalat on koristeltu nimillä kuten ”Elsass-Lothringen” ja ”Puolan käytävä”.

Nuo ahtaat rajat, tuo rotuviha

Tove Jansson ei arkaillut sanoutua irti fasismista silloinkaan, kun se nosti päätään yllättävissä tilanteissa. Kolmekymmentäluvun puolivälissä hän opiskeli Pariisissa, ja kerran kantaravintola Dômessa hänen pöytäseurueensa paljastui kansallismielisiksi suomalaisiksi (”aitosuomalaisiksi”). Hän kirjoitti perheelleen:

”Istuin puolitoista tuntia tuppisuuna, mutta sitten en enää voinut vaieta vaan sanoin, että maailman kirous olivat juuri nuo ahtaat rajat, tuo rotuviha, tuo kielikiihko, tuo halpamainen ’et-saa-leikkiä-meidän-pihallamme’, tuo naurettava leimaaminen, ja seuraavan kerran kun he aikoisivat kajota politiikkaan, minä nousisin ja lähtisin saman tien.” Kirjeitä Tove Janssonilta

Vuonna 1939, juuri ennen sodan syttymistä, Tove Jansson teki matkan Italiaan. Siellä hän yöpyi hotelli Germaniassa, ja kirjoitti myöhemmin novellin nimeltä ”Ei enää ikinä Caprille!” (1939, suomennos 2017) saksalaisturistien valtaamasta saaresta. ”Kaikkialla arjalaisen valkoista ja hygieenistä”, havainnoi novellin kertoja, ja miettii, missä aidot italialaiset mahtavat piileskellä ja miksi ihmeessä hän syö saksalaista keittoa, kun sentään Italiassa ollaan.

Sensuroitu Stalin

Neljäkymmentäluvulla sota sitoi Tove Janssonin Helsinkiin ja hän teki yhä enemmän kuvitustöitä Garmille. Kansikuvista löytyy usein selvä hakaristi, eikä kotimaan epäkohtia kaunistella.

Suomen ja Neuvostoliiton välisten rauhanneuvotteluiden ollessa käynnissä Tove Jansson piirsi Stalinista kuvan, joka sensuroitiin. Garmille (1940, nro 1&2) piirretty kuva pilkkaa Stalinin tyngäksi paljastuvan miekan kokoa. Jotta kuva voitiin julkaista, Stalinin kasvot oli muutettava tuuhean parran avulla tavallisen venäläisen sotilaan kasvoiksi.

Tunnetuista henkilöistä tehdyt karikatyyrit ovat kuitenkin vain murto-osa Tove Janssonin piirtämistä kuvista, sillä muotokuvien yhdennäköisyys  ei ollut hänen vahvuuksiaan. Useimmiten Garmille tehtyjen kuvitusten aiheena oli sodasta kärsivän maan arki ja tavallisten ihmisten elämä. Vuodenvaihteen 1942–1943 numeroon Tove Jansson piirsi vanhan vuoden ojentamassa viattomalle uudelle vuodelle sylillistä sotaan liittyvää roinaa. Tässäkin piirroksessa Tove Jansson kuvasi vaikeuksissa kamppailevia myötätunnolla, samalla kun hän toi esiin yhä vaikeammaksi muuttuvan ajan absurdin, suorastaan koomisen puolen.

Ateljeen kylpyhuoneen seinällä oli katastrofeista kertovia hurjia lehtileikkeitä: tulviva Seine, pyörremyrskyjä ja haaksirikkoutuvia aluksia. Kunnon myrsky oli aina paikallaan, sillä katastrofin tunnelma toden totta vain piristi. Kauhukirjallisuuden mestari Edgar Allan Poe kuului Tove Janssonin suosikkikirjailijoihin, ja muutamissa novelleissaan Jansson lähestyykin makaaberilla ilmaisutavalla Poen tyyliä. Poen teosten kuvittaminen olisi ollut unelmien täyttymys.

Painajaisia ihmemaassa

Tove Janssonia pyydettiin kuvittamaan Lewis Carrollin lastenkirjaklassikon Liisan seikkailut ihmemaassa uusi ruotsinnos, ja hän tarttui toimeen, vaikka oli hyvin kiireinen ja useimmiten kieltäytyi ulkopuolisista toimeksiannoista. Jo aiemmin hän oli kuvittanut Carrollin Kraukijahdin ja J. R. R. Tolkienin teoksen Hobitti eli Sinne ja takaisin. Kuvitustyötä ehdotti kustantaja Åke Runnquist, tärkeä yhteistyökumppani ja ystävä, mikä oli osasyy Tove Janssonin myöntävään vastaukseen.

Työ kiinnosti Tove Janssonia myös toisesta syystä: hän muisti lapsuudestaan kirjan painajaismaisen tunnelman ja tekstistä huokuvan Lewis Carrollin ahdistuksen, ja halusi nostaa tämän puolen teoksesta esiin kuvituksessaan.

”Nämä kertomukset herättävät pelkoa. Saanko piirtää ne horror-tyyliin? Sellaisina kuin näin ne lapsena (rakastan horroria nytkin).” Kirjeitä Tove Janssonilta

Tove Jansson toivoi, että hän saisi kuvittaa teoksen rohkeasti – etsiä syvempiä, tummempia maisemia ja toteuttaa ajatuksen ihmemaasta painajaisena. Voisiko kirjan sittenkin suunnata aikuisille? Kustantajan toiveesta hän kuitenkin teki kuvista maltillisempia, muuten kirjasta olisikin tullut oikea kauhukirja.

Liisan maailmoista tuli silti surrealistisia. Tove Jansson pohti teoksen aikuisille aukeavaa symboliikkaa, sitä, oliko ihmemaa tulkittavissa freudilaisittain tukahdutetun halun ilmentymänä.

Työ oli hauskaa mutta vaikeaa, ja kuvat tuntuivat hänestä kummallisilta. Lopputuloksena syntyi sarja väreiltään hillittyjä kuvia.

Riemukas kauhutalo Goreyn tapaan

Kuvataiteessa Tove Janssonia inspiroi amerikkalainen kuvittaja ja kirjailija Edward Gorey, jolla oli samanlainen arvoituksellinen ja humoristinen tyyli kuin hänellä itsellään. Hän omisti Goreylle novellin, johon hän sisällytti taiteellisen mottonsa: ”se mihin viitataan on paljon tärkeämpää kuin se mitä esitetään”.

Novellin ”Mustavalkoista” (1971, suomennos 1972) päähenkilö on kuvittaja, joka kamppailee kauhukertomusantologian piirrosten kanssa. Vaimonsa Stellan ehdotuksesta hän vaihtaa maisemaa ja muuttaa mäen päällä kököttävän, vinksahtaneen huvilan vinttikerrokseen. Ränsistynyt rakennus on oikea kauhutalo, veden valtaamaa kellaria myöten.

Kuvittajan työt ovat aina vain harmaita, ja hänen vaimonsa mielestä ongelma on kuvien liiallinen mustuus. Kuvittaja itse on toista mieltä: kuvissa on pikemminkin liikaa valkoista. Hän haluaa, että kuvissa on jotakin mikä dominoi, pimeää, kuin kiiltävän musta vedenpinta kellarissa.

Pian hän ei enää teekään kuvia antologiaan vaan alkaa piirtää taloa, jonne hän on muuttanut. Hän antaa kaikkensa, ja silloin seinien mustat halkeamat repeävät ja valtaavat kaiken valkean.

”Stella, ymmärrätkö miltä tuntuu, kun on koko ikänsä nähnyt kaiken harmaana ja varovaisena ja aina yrittänyt parastaan ja on sen kuin väsynyt ja sitten yhtäkkiä tietää, tietää täydellisellä varmuudella.” Novellista ”Mustavalkoista”

Luominen syntyy riemusta, muu olisi väsynyttä ja harmaata, ja parhaassa tapauksessa lopputulos on jännityksestä pingottunut, kypsä ja vapautunut. Täydellinen varmuus – miten innostava tunne se onkaan.