Muumit valloittavat maailman

Varhaisella muumihahmolla oli pitkä, suippo nenä, ja hahmon nimi oli ”snork”, niisku. Se esiintyi maalauksissa noenharmaana, varjomaisena hahmona, ja siitä tuli osa Tove Janssonin signeerausta pilalehti Garmissa. Aivan ensimmäisen muumimaisen hahmon Tove Jansson oli piirtänyt ulkokäymälän seinään, visuaaliseksi kommentiksi erääseen filosofiseen keskusteluun.

Tove Jansson kirjoitti ensimmäisen muumikertomuksen Muumit ja suuri tuhotulva (1945, suomennos 1991) köyhinä sotavuosina neljäkymmenluvulla, jolloin lastenkertomukset olivat harvassa. Jo ennen ensimmäisen kirjan julkaisua hän alkoi Atos Wirtasen huvilalla Kauniaisissa hahmotella seuraavaa. Jokin inspiroi häntä – ehkä lupaus onnellisemmasta ajasta. 

Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson luonnosteli kallioisia vuoria, tähtitaivaita, pyrstötähtiä ja Kaivopuiston observatoriota muistuttavan tähtitornin. Muumeista tuli muodoltaan pyöreämpiä, kiltimpiä. Lapsille kirjoitettu teos Muumipeikko ja pyrstötähti (1946, suomennos 1955) kertoo pyrstötähdestä, joka syöksyy kohti Muumilaaksoa. Muumipeikko ja Nipsu lähtevät etsimään Tähtitornia ja siellä asuvia professoreita selvittääkseen mitä oikein on tapahtumassa. Matkalla he kohtaavat ensin Nuuskamuikkusen, josta tulee Muumipeikon paras ystävä, ja sitten Niiskuneidin, johon Muumipeikko rakastuu. Joukon jatkoksi liittyvät vielä Niisku ja Hemuli, ja niin Muumipeikolla on ystävät ympärillään.

Matkan etenee pienten ja suurten katastrofien vuorotellessa, ja ystävykset pelastavat toinen toisensa milloin jyrkänteen reunalta Yksinäisillä Vuorilla, milloin kauhean myrkkypensaan Angosturan tai jättiläismustekalan kourista. Ystävien avuliaisuus on tarinassa keskeistä. Nuuskamuikkunen muistuttaa Muumipeikkoa olennaisesta: taiteesta ja luonnon kauneudesta. Hän saa myös Muumipeikon ja Nipsun heittämään pois tarpeettomat, raskaat kantamuksensa. 

Piisamisuon filosofi

Tove Jansson seurusteli Atos Wirtasen kanssa, joka oli Ny Tid -lehden päätoimittaja ja sitä mieltä, että lehdessä pitäisi olla jatkuvajuoninen sarjakuva, Amerikan malliin. Tove Jansson tarttui tuumasta toimeen, piirsi ja kirjoitti, ja pian ensimmäinen tarina Mumintrollet och jordens undergång (’Muumipeikko ja maailmanloppu’) painettiinkin lehden lastenosastoon.

Sarjakuvan tarina alkaa Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan tapaan myrskyn keskeltä. Piisamirotta, joskus Piisamiprofeetaksikin kutsuttu, tupsahtaa läpimärkänä Muumitaloon ja kertoo grogilasillisen äärellä muumiperheelle pyrstötähdestä. Perhe hätääntyy suunniltaan, mutta Piisamirotta heittäytyy riippumattoon lukemaan Oswald Spenglerin kirjaa länsimaiden perikadosta.

Piisamirotan hahmo kuvastaa filosofian ja eksistentialismin läsnäoloa Muumilaaksossa. Atos Wirtasen huvilan lähellä oli Träskmossenin suoalueen osa, jota Wirtanen ja Jansson nimittivät ”piisamisuoksi”. Wirtasella oli tapana vetäytyä sinne pohdiskelemaan filosofisia kysymyksiä. Kirjeissä Wirtanen on Tove Janssonille ”rakkain”, tai miehen pohdiskelevaan luonteeseen viitaten ”solofif” ja ”mi caro sofo”, ja tosielämän filosofin ajatukset kietoutuvat Muumilaakson ytimeen.

Muumilaaksoa uhkaavan pyrstötähden vastapainoksi Tove Jansson luo tarinan ystävyyden, taiteen, kauneuden ja yhteisön merkityksestä. Kun pyrstötähti lopulta saavuttaa maapallon, istuu Muumipeikko perheensä ja ystäviensä kanssa luolassa, toisistaan tiukasti kiinni pitäen. Asetelma tuo mieleen sodan aikaiset ilmahyökkäykset ja pommisuojiin paenneet ihmiset. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen koittaa viimein hiljaisuus. Juuri tässä, pienen seurueen yhteisyyden tunteen ja suuren pyrstötähden julmuuden vastakohtaisuudessa, piilee Muumilaakson filosofinen perusta.

Helmikuussa 1957 Tove Jansson oli kunniavieraana Tukholmassa. Paikalla olivat myös ruotsalaiset lastenkirjailijatähdet Astrid Lindgren ja Lennart Hellsing, jotka Tove Janssonin tavoin ovat tulleet tunnetuiksi yhtä jalkaa hyvinvointiyhteiskunnan esiinmarssin kanssa. Pisin nimikirjoitusjono kiemurteli silti Muumi-Toven edessä. Hän oli ehtinyt kirjoittaa viisi lapsille suunnattua Muumi-kirjaa ja yhden muumiaiheisen kuvakirjan, ja luki tilaisuudessa ääneen myöhemmin samana vuonna julkaistavan Taikatalven (1957, suomennos 1958) käsikirjoitusta.

Uudestaan!

 Valtaisen menestyksen myötä Muumi-Toven – tai ”muumikrumeluurskan”, kuten hän itseään nimitti – tehtävät veivät paljon aikaa. Tove Jansson työskenteli monella taiteen saralla ja teki valtavasti erilaisia töitä. Hän muokkasi Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan ruotsinkielistä versiota useita kertoja (vuonna 1946 ilmestyneen kirjan Kometjakten viimeinen versio Kometen kommer ilmestyi 1968). Samaan teokseen perustui myös Svenska Teaterniin vuonna 1949 sovitettu lastennäytelmä Mumintrollen och kometen, jonka ohjasi Vivica Bandler. Myös sarjakuvasta Mumin och kometen on kaksi versiota – varhainen Ny Tid -lehdessä ilmestynyt, ja myöhemmin julkaistu, yhdessä Lars Janssonin kanssa ammattimaisesti piirretty ja modernisti tyylitelty versio.

Uudet versiot mukautettiin aina uuteen kanavaan ja uuteen aikaan. Näytelmä Mumintrollen och kometen sisälsi aineksia teoksista Taikurin hattu (1948, suomennos 1956) ja Muumipapan urotyöt (1950, suomennos 1963), jotka Tove Jansson oli tuolloin ehtinyt kirjoittaa. Kaikki sujui hyvin niin kauan kuin hän valvoi asioita itse, mutta taide voi joskus ottaa jalat alleen ja livahtaa omille teilleen. Göteborgin kaupunginteatterin versio Mumintrollen och kometen -näytelmästä epäonnistui, ja Tove Jansson oli tyytyväinen, kun esitys ei jatkanut maailman lavoille. 

Muumit ja kaupallisuus

Tove Jansson oli ponnistellut määrätietoisesti voidakseen elättää itsensä taiteellaan. 

Nyt hän oli urallaan vaiheessa, jossa työtarjouksia tuli niin paljon, että hän joutui suurimmaksi osaksi kieltäytymään niistä, ja hänen luomansa Muumipeikko oli ikuistettu niin marsipaaniin kuin posliiniinkin. Eri materiaaleista tehtyjä peikkoja myytiin aluksi NK:n tavaratalossa Tukholmassa ja Stockmannilla Helsingissä, ja Tove Jansson valvoi itse kaikkea tuotantoa vasta perustetun perheyrityksen Moomin Charactersin kautta. Kun leluvalmistaja Mettoy Playcraft halusi tehdä muumiaiheisia nukkeja, lähetti Tove Jansson yritykselle yksityiskohtaiset ohjeet:

”Say, about 5 to 6 inches for Moomin and Snorkmaiden, and 6 to 7 for the parents (possible 6 ½ for mamma and 7 for pappa as he has his hat on).” Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä 

Kun Tove Jansson kutsuttiin NK:n suureen muumitapahtumaan Tukholmaan, otti hän mukaan vanhempansa. Matka oli unelmien täyttymys, isä Faffan oli haljeta ylpeydestä, ja he nauttivat kaikesta täysin siemauksin. Useimmiten liikematkat pitivät sisällään lähinnä liikeasioita ja signeeraustilaisuuksia, mutta niillä oppi myös suojaamaan yksityisyyttään, kääntämään hienotunteisesti selkänsä kyselijöille.

Neroksi julistettu ja plagioijaksi syytetty

Taikatalven (1957, suomennos 1958) julkaisun myötä Tove Jansson oli julistettu neroksi. Hän sai Elsa Beskow -palkinnon kirjan kuvituksista, jotka oli tehty raapetekniikalla, raaputtamalla valkoisia kuvia esiin mustan pinnan alta. Hän oli kriitikoiden lempilapsi ja yleisön suosikki, ja hänen teoksistaan tehtiin akateemista tutkimusta. Valtava kiinnostus toi kuitenkin mukanaan myös ongelmia.

Eräs taideprofessori väitti ruotsalaisessa iltapäivälehti Expressenissä, että Muumipeikko olisi kopio taiteilija Verner Molinin ”mörksugga”-nimisestä hahmosta. Syytös oli perusteeton, sillä Tove Janssonin olisi ollut mahdotonta saada vaikutteita Molinin Ruotsissa vuonna 1942 pitämästä näyttelystä – hänhän oli tuolloin jumissa sotaa käyvän Suomen pääkaupungissa. Muumeja koskevat neuvottelut, erilaiset esiintymiset ja kirjeenvaihto olivat joskus aikamoinen sekamelska.

Jäähyväiset

Tove Jansson uskoi kiinnostuksen Muumeja kohtaan laimenevan ajan myötä, mutta niin ei oikeastaan koskaan tapahtunut. Kaikkiaan yhdeksän lapsille suunnattua kirjaa, kolme kuvakirjaa ja lukematon määrä yhteistöitä, käännöksiä ja liiketoimia takasivat sen, että täydellinen irtautuminen Muumien maailmasta oli mahdottomuus.

Viimeinen Muumi-kirja Muumilaakson marraskuu (1970) oli silti eräänlainen piste Muumien tarinalle. Tove Jansson oli juuri saanut teoksen käsikirjoituksen valmiiksi ja alkanut tehdä kuvitusta, kun Ham kuoli. Oli keskikesä ja kuvitustyö kannatteli häntä surun keskellä, hetkeen hän ei tehnyt muuta kuin piirsi, kumartuneena työpöytänsä ääreen Klovharun saarella; kuvia syntyi kaikkiaan 83. Hän kirjoitti: ”Minusta tuntuu, että olen ollut huolissani Hamista koko ikäni.”

Muumilaakson marraskuu on omistettu Larsille. Tämä oli pyytänyt sisartaan muokkaamaan kertomuksesta valoisamman, mutta muutosten jälkeenkin kirjaan jäi paljon surua ja lopullisuuden tunnetta. Myös kirjan ilmestyttyä sen vastaanotossa noteerattiin melankolia, johon laakso on kietoutunut. Jäähyväiset oli sittenkin mahdollista jättää, kirjoittamalla ne. 

”Nuuskamuikkunen seisoi teltan edessä ja vainusi lähdön ilmassa; hän oli valmis matkaan. Kohta talvi sulkisi laakson.”Muumilaakson marraskuu