Avointen ovien perhe
Lapsuudessaan Tove Jansson istui äitinsä Signe Hammarsten Janssonin, Hamin, sylissä, kun tämä teki kuvituksia lehtiin ja suunnitteli seteleitä. Pieni perhe asui jugendtalossa Katajanokan Luotsikadulla.
Ham oli yllättänyt kaikki ja muuttanut kaupunkiin, jossa puhutaan suomea, ja kaiken tämän hän oli tehnyt rakkaudesta Viktor Janssoniin, Faffaniin, jonka hän oli tavannut Pariisissa. Venäjän vallankumouksista puhuttiin, ja kun Tove Jansson oli vain muutaman vuoden ikäinen, Suomi julistautui itsenäiseksi ja sisällissota puhkesi.
Ham kantoi vastuun perheen päivittäisestä elannosta. Yhdessä tyttärensä kanssa hän esiintyi feministisen aikakauslehden kannessa; nainen perheen raha-asioiden hoitajana oli harvinaisuus.
Kymmenluku oli muutoksen aikaa Suomessa – täysin oma kansallinen ja kielellinen identiteetti alkoi versoa. Sota-aika leimasi lapsuutta, mutta tunnelma Janssonien kotona oli onnellinen. Äiti ja lapsi istuivat yhdessä uunivalkeaa katsellen, ja äiti kertoi sadun, joka alkoi aina samalla tavalla:
”Oli kerran pieni tyttö joka oli niin tavattoman kaunis, ja hänen äitinsä piti hänestä niin tavattomasti…” (Kuvanveistäjän tytär, 1968)
Tove Jansson oli ydinperheen vanhin lapsi; perheeseen kuuluivat hänen lisäkseen vanhemmat sekä veljet Per Olov ja Lars. Kulttuuri kotona oli yhtä paljon suomenruotsalainen kuin ruotsalainenkin.
Sisarukset oppivat jo varhain, että taiteilijan ammatti on arkipäivää ja elämän tarkoitus.
Toinen Tove Janssonille tärkeä perhe eli Pohjanlahden toisella puolen. Kuusitoistavuotiaana hän asui enonsa luona Tukholmassa opiskellessaan taideteollisessa koulussa. Samalla hän vietti pitkiä aikoja äidinäidin, äidinisän ja koko suuren pappisperheen seurassa, rehevän puutarhan ympäröimän talon suurella kuistilla. Enot kertovat vauhdikkaita kummitustarinoita, ja aivan kuten sisarensa Ham, he olivat tarmokkaita, rohkeita, ja Tove Jansson piti heistä kovasti.
”Olikerranpienityttöjokaoliniintavattomankaunis,jahänenäitinsäpitihänestäniintavattomasti…”
Taideteollisessa koulussa teini-ikäinen Tove Jansson kasvoi kohisten. Hän muotoili, piirsi croquis’ta ja rakasti värejä. Kirjeissään hän kertoi koti-ikävästä mutta myös kaikenlaisesta hauskasta, sekä siitä vastuusta, jota hän jo tuolloin tunsi. Tove Jansson paloi halusta kertoa tarinoita ja “duunata”, kuten hän itse nimitti luovaa tekemistä, mutta elämässä oli muutakin, hän halusi myös auttaa Hamia perheen elannon hankkimisessa.
Vanhempien jalanjäljissä kulkeminen oli luonnollista, he olivat omistautuneet kokonaan taiteelle, sellainen jättää jälkensä. Perhe muutti vastaperustettuun taiteilijakoti Lallukkaan Töölöön ja muodosti oman taiteilijayhteisön.
Ham avusti Faffania kipsivalannassa, veljekset alkoivat kirjoittaa ja perheenjäsenistä tuli toistensa hovikriitikoita. Hamin työkontaktien kautta Tove Janssonille aukesivat monien merkittävien lehtien toimitusten ovet. Faffanin ja hänen taiteilijaystäviensä juhlat venyivät pikkutunneille.
Toimeentulon ja taiteen teon suhde oli alusta asti kristallinkirkas. Taide oli työtä, elämänasenne, intohimo, ja jotakin jolla elättää itsensä.
Lapsuudessaan Tove Jansson istui äitinsä Signe Hammarsten Janssonin, Hamin, sylissä, kun tämä teki kuvituksia lehtiin ja suunnitteli seteleitä. Pieni perhe asui jugendtalossa Katajanokan Luotsikadulla.
Ham oli yllättänyt kaikki ja muuttanut kaupunkiin, jossa puhutaan suomea, ja kaiken tämän hän oli tehnyt rakkaudesta Viktor Janssoniin, Faffaniin, jonka hän oli tavannut Pariisissa. Venäjän vallankumouksista puhuttiin, ja kun Tove Jansson oli vain muutaman vuoden ikäinen, Suomi julistautui itsenäiseksi ja sisällissota puhkesi.
Ham kantoi vastuun perheen päivittäisestä elannosta. Yhdessä tyttärensä kanssa hän esiintyi feministisen aikakauslehden kannessa; nainen perheen raha-asioiden hoitajana oli harvinaisuus.
Kymmenluku oli muutoksen aikaa Suomessa – täysin oma kansallinen ja kielellinen identiteetti alkoi versoa. Sota-aika leimasi lapsuutta, mutta tunnelma Janssonien kotona oli onnellinen. Äiti ja lapsi istuivat yhdessä uunivalkeaa katsellen, ja äiti kertoi sadun, joka alkoi aina samalla tavalla:
”Oli kerran pieni tyttö joka oli niin tavattoman kaunis, ja hänen äitinsä piti hänestä niin tavattomasti…”
Kuvanveistäjän tytär 1968
Tove Jansson oli ydinperheen vanhin lapsi; perheeseen kuuluivat hänen lisäkseen vanhemmat sekä veljet Per Olov ja Lars. Kulttuuri kotona oli yhtä paljon suomenruotsalainen kuin ruotsalainenkin.
Sisarukset oppivat jo varhain, että taiteilijan ammatti on arkipäivää ja elämän tarkoitus.
Toinen Tove Janssonille tärkeä perhe eli Pohjanlahden toisella puolen. Kuusitoistavuotiaana hän asui enonsa luona Tukholmassa opiskellessaan taideteollisessa koulussa. Samalla hän vietti pitkiä aikoja äidinäidin, äidinisän ja koko suuren pappisperheen seurassa, rehevän puutarhan ympäröimän talon suurella kuistilla. Enot kertovat vauhdikkaita kummitustarinoita, ja aivan kuten sisarensa Ham, he olivat tarmokkaita, rohkeita, ja Tove Jansson piti heistä kovasti.
”Olikerranpienityttöjokaoliniintavattomankaunis,jahänenäitinsäpitihänestäniintavattomasti…”
Taideteollisessa koulussa teini-ikäinen Tove Jansson kasvoi kohisten. Hän muotoili, piirsi croquis’ta ja rakasti värejä. Kirjeissään hän kertoi koti-ikävästä mutta myös kaikenlaisesta hauskasta, sekä siitä vastuusta, jota hän jo tuolloin tunsi. Tove Jansson paloi halusta kertoa tarinoita ja “duunata”, kuten hän itse nimitti luovaa tekemistä, mutta elämässä oli muutakin, hän halusi myös auttaa Hamia perheen elannon hankkimisessa.
Vanhempien jalanjäljissä kulkeminen oli luonnollista, he olivat omistautuneet kokonaan taiteelle, sellainen jättää jälkensä. Perhe muutti vastaperustettuun taiteilijakoti Lallukkaan Töölöön ja muodosti oman taiteilijayhteisön.
Ham avusti Faffania kipsivalannassa, veljekset alkoivat kirjoittaa ja perheenjäsenistä tuli toistensa hovikriitikoita. Hamin työkontaktien kautta Tove Janssonille aukesivat monien merkittävien lehtien toimitusten ovet. Faffanin ja hänen taiteilijaystäviensä juhlat venyivät pikkutunneille.
Toimeentulon ja taiteen teon suhde oli alusta asti kristallinkirkas. Taide oli työtä, elämänasenne, intohimo, ja jotakin jolla elättää itsensä.